Miten tullaan kasvattajaksi – Visakoivun tarina

Sain ensimmäisen koirani vuonna 1970. Olen aina rakastanut eläimiä, mutta koirat ja hevoset ovat olleet aina ykkössijalla. Kaikki eläimet ovat olleet minulle tärkeitä, vaikka niiden kanssa touhuaminen ei aina ole ollut ihan päivänvalon kestävää. Olin varmaan kolmen vuoden ikäinen, kun naapurin pojat eräänä päivänä taas tapansa mukaan kiusasivat minua. Keräsin pahvilaatikon täyteen sisiliskoja ja sammakoita. Kun pojat taas tulivat huutelemaan ilkeyksiään, pyysinkin heitä tulemaan lähemmäksi katsomaan mitä minulla oli laatikossa. Kun pojat olivat tarpeeksi lähellä, aloin nakella noita eläinraukkoja poikien niskaan. Pojat lähtivät karkuun kiljuen ja minä hipsin kotiin tyytyväisenä temppuni saavuttamaan menestykseen. Sisilisko- ja sammakkoparkoja en vielä tuolloin osannut sääliä, mutta myöhemmin elämässäni olen yrittänyt ottaa kaikki eläimet huomioon aina mahdollisimman hyvin, paitsi, anteeksi nyt vain, hyttyset.

Lapsuudenkodissani ei ollut koskaan koiraa, koska vanhempani katsoivat, että koira ei kuulu kaupunkiasuntoon. Mentyäni naimisiin, aloin pikkuhiljaa ehdotella miehelleni, että voisimme hankkia koiran. Olin lukenut koirista ja kasvatuksesta monia kirjoja, mutta silti kuvittelin, että koirankasvattajaksi tullaan hankkimalla narttukoira ja aletaan sitten vain kasvattaa sen kanssa.

Onneksi kohdalleni sattui kaksi todella upeaa kasvattajaa, jotka saivat minut ymmärtämään neuvoillaan ja ohjeillaan, että kyse ei ole mistään yksinkertaisesta asiasta. Kasvattajat olivat Antti Seppälä, kennel Capella ja Pekka Väissi, kennel Kauhakuusen. Heidän korvaamattomalla avustuksellaan aloin ymmärtää, mistä oikeasti on kyse ja sain hyvän ohjauksen koirankasvatuksen saloihin.

Meillä oli myös lukiossa vallan mainio biologian opettaja, Kimmo Aula, jolta me oppilaat saimme tehokkaan opetuksen kaiken muun lisäksi perinnöllisyydestä. En olisi ikinä osannut etukäteen kuvitella, miten valtava merkitys tuolla opetuksella olisi meille tulevaisuudessa koirien kanssa. Jo koiranjalostusta koskevien kirjojen lukeminen oli helpompaa, kun perusasiat oli koulussa opetettu. Koirien kasvatuksessa käytäntö ja kirjatieto kulkevat käsikädessä, eikä mikään tapahdu hetkessä. Koirankasvattaja ei myöskään koskaan ole ”täysin oppinut”, vaan aina pitää olla valmis oppimaan uutta. On oltava valmis hyväksymään se tosiasia, että mitä enemmän tietää, sitä paremmin tietää, kuinka vähän tietää. Tässä puuhassa ei myöskään voi oikoa, sillä tässä jos missä pätee vanha sananlasku; minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Kuvassa Visakoivun Tiny One, jolla ikää kuvanottohetkellä 15 vuotta. Kuva Kirsti Koivu

Monien vaiheiden sekä muutaman rodun kanssa tehtyjen yritysten ja erehdysten kautta, päädyimme lopulta havannankoiraan, mikä oli kohdallamme täysosuma. Rotu tuli meille vuonna 1990 ja nyt olemme kasvattaneet mieheni kanssa yhdessä jo useamman sukupolven näitä viehättäviä koiria – milloin paremmalla, milloin huonommalla menestyksellä, mutta aina koiristamme iloiten ja nauttien. Olen myös saanut kaksi Vuolasvirta-palkintoa, toisen basenjin ja toisen havannankoiran kasvatuksesta. Erityisen onnellinen olen SuKoKan kasvattajapalkinnosta, sillä sen olisin saanut basenjeista jo paljon aikaisemmin, mutta halusin sen havannankoirista ja niin siinä sitten kävi.

Tätä puuhaa ei voi tehdä muuten, kuin suurella sydämellä ja koirista välittäen. Epäonnistuminen esim. kasvatin sairastumisen muodossa, riipaisee syvältä, sillä aina toivoo, että onnistuisi kasvattamaan mahdollisimman terveitä koiria. Yleensä asiat sujuvat hyvin, mutta esim. polvilumpioluksaatio- tai muu sairausuutinen jonkun kasvatin kohdalla masentaa todella. Sitten taas uutinen 16 – 18 vuotiaasta kasvatista, joka elää terveenä edelleen, tuottaa suurta tyydytystä ja iloa. Jos ilon ja surun tunteet koirankasvatuksesta katoavat ja tilalle tulee välinpitämättömyys, on syytä lopettaa koko touhu heti saman tien.

Kirsti Koivu, Visakoivun kennel

Rotukoiralla on paikkansa yhteiskunnassa

Rotukoiralla on paikkansa yhteiskunnassa

Suomen Koirankasvattajat SuKoKa ry:n vuoden 2017 teema on Onnellinen rotukoira. Haluamme herättää keskustelua rotukoirista ja niiden merkityksestä yhteiskunnassa. Rotukoira on tärkeä omistajalleen perheenjäsenenä ja kaverina. Rotukoirilla on myös paljon tärkeitä yhteiskunnallisia tehtäviä, jos ajatellaan esimerkiksi poliisin, Tullin ja armeijan koiria, opaskoiria, avustajakoiria sekä vapaaehtoistyötä tekeviä pelastuskoiria. Tällä vuosituhannella rotukoirat ovat tulleet mukaan moniin uusiin tehtäviin, tuoreimpana esimerkkinä tästä hypokoirat, jotka voivat auttaa ihmisitä diabeteksen seurannassa tai jopa syövän havaitsemisessa.

Viime vuosina rotukoirien osalta on keskusteltu melko negatiiviseen sävyyn ja esille on nostettu vain sairauksia ja epäonnistuneita pennunhankintoja. Kasvattajat on jotenkin haluttu nähdä hieman kyseenalaisessa valossa. Tämä suunta on nyt onneksi pikku hiljaa hieman muuttumassa. Näyttäisi siltä, että julkinen keskustelu on muuttumassa asiallisemmaksi ja positiivisemmaksi.

Rehellisyys kasvatustyössä on kaiken A ja O

Olen kasvattanut noin 30 vuotta valkoisia länsiylämaanterriereitä ja törmännyt monenlaisiin haasteisiin matkan varrella. Kasvatustyö kulkee niin sanotuissa seitsemän vuoden sykleissä, mikä tarkoittaa seitsemää hyvää vuotta ja sen perään seitsemää vähän haasteellisempaa vuotta. Kasvatustyö ei ole helppoa. Se vaatii paljon paneutumista, intohimoa oppia uutta ja perehtyä ensisijaisesti omaan rotuun, mutta myös muista roduista voi saada paljon oppia oman rodun kasvatustyöhön.

Kriittisyys ja jopa yltiöpäinen rehellisyys on minulle kasvatustyössä kaiken A ja O. Välillä kasvattajana joutuu tekemään raskaita päätöksiä, mutta ne päätökset kannattavat tulevaisuuteen. Itse haluan edelleen kunnioittaa luontoa kasvatuksessakin. Tarkoitan tällä sitä, että pentuja hoidetaan ja niitä autetaan alkutaipaleella, mutta pennun täytyy vastata tähän apuun. Jos pentu ei halua elää syystä tai toisesta, on minun kasvattajana tehtävä vaikea päätös. Kokisin kovin huonoa omaatuntoa siirtäessäni tuon vastuun ostajalle, jolle koira on se ainut ja rakkain. Viimeaikaisen kehityksen myötä pentuja pidetään vähän liiankin kanssa ”väkisin” hengissä. Tässä voi olla yksi syy yleistyneisiin terveysongelmiin. Jos pentu ei itse ilman jatkuvaa apua selviä ensimmäisistä viikoistaan, on sillä jokin ongelma ja luonnossa se kuolisi pois. Miksi emme siis antaisi sen tapahtua? Luonnonvalintaa tulee kasvattajana noudattaa ja sitä olen itse pitänyt sitä yhtenä tärkeimmistä ohjenuoristani.

Toinen terveyteen varmasti vaikuttava tekijä on erilaiset lääkekuurit niin kantaville nartuille kuin pienille pennuillekin. Valitettavan paljon syötetään turhaan lääkekuureja vain kaiken varalta ongelmien välttämiseksi. Pennun kehityksessä se voi vaikuttaa mitä kummallisimmilla tavoilla, jotka tulevat esiin vasta myöhemmin. Luonnonvalinnan ja luonnon kunnioittamisen pitäisi olla kasvatustyön perusta.

Koiran hyvinvointi on myös omistajan vastuulla

Haluan myös nostaa esiin kysymyksen ostajan vastuusta. Aina korostetaan kasvattajan vastuuta ja välillä sitä jopa liioitellaan ja kuvitellaan, että vastuu kasvattajalla kattaa kaiken koko koiran eliniän. Ostajalla on kuitenkin vastuu perehtyä rotuun jota on hankkimassa, ja hänen vastuullaan on myös tarjota koiralle rodunomaiset olosuhteet. Hänellä on vastuu hoitaa koiraa hyvin, ruokkia sitä oikein ja kouluttaa koira yhteiskuntakelpoiseksi. Hänellä on myös vastuu antaa koiralle tilaa elää eläimenä. Tässä on paljon vastuita, jotka helposti unohdetaan, ja ongelmien esiintyessä syyttävä sormi osoittaa kasvattajaa. Pennunostajan tulee voida luottaa kasvattajaan, mutta myös vastavuoroisesti kasvattajan tulee voida luottaa ostajaan. Paljon on kyse myös siitä, että kasvattajan täytyy osata laskea irti kasvateistaan, kun ne on myyty. Liiallinen holhoaminen ei kuulu asiaan, vaan kasvattajan tulee olla tarvittaessa tukena ja apuna ostajalle.

Rotukoiralla on paikka yhteiskunnassa ja sitä paikkaa tukee ihmisen tarve kumppaniin. Koira on pyyteetön kumppani, joka antaa paljon rakkautta. Sekä kuuntelee kaikki huolesi ja murheesi pyyhkien ne pois mielestäsi. Rotukoirien taustoista tiedämme enemmän kuin sekarotuisten koirien, ja sen vuoksi meillä on mahdollisuus vaikuttaa niiden terveystilanteeseen.

Onnellinen rotukoira on terve, yhteiskuntakelpoinen, huolellisesti kasvatettu, omistajansa rakastama ja kunnioittavasti kohdeltu.

Vesa

Vesa Lehtonen on Suomen Koirankasvattajat SuKoKa ry:n puheenjohtaja. Hän on myös ulkomuototuomari. Vesa on kasvattanut koiria noin 30 vuotta, päärotunaan valkoinen länsiylämaanterrieri.