Koiran kanssa hyödyksi – tavoitteena etsintäkoirakon ura

En ymmärtänyt, minkälaiseen haasteeseen tartuin, kun päätin ottaa itselleni ensimmäisen koiran, valita roduksi parsonrussellinterrierin ja pyrkiä etsintäkoiran (myös ”pelastuskoiran”) ohjaajaksi. Nyt noin neljän vuoden jälkeen voin todeta, että matka on ollut pitkä ja kivinen.

Ensisijaisesti lähdin hankkimaan koiraa elämänmuutoksen tukijaksi ja liikkumiseen kannustajaksi. Samalla ajattelin, että olisi hienoa, jos pystyisin olemaan koirani kanssa jotenkin hyödyksi. Olin jo vuosia harrastanut ensiapuryhmätoimintaa eri paikkakunnilla ja tutustunut myös Vapaaehtoisen pelastuspalvelun toimintaan etsintäkurssin ja muutamien harjoitusten kautta. Tällä ajatuksella lähdin valitsemaan koiraa – josko meistä jonain päivänä tulisi oikea etsintäkoirakko.

Etsin pientä tai pienehköä rotua, joka paitsi liikuttaisi emäntää, myös jaksaisi puurtaa etsintätöissä. Päädyin selvittelemään parsonrussellinterrierin hankintaa Kennel Green Perry’sin Petra Morbinin pakeille. Petra nauroi koiranhankinnan SWOT-analyysilleni (vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet, uhat), mutta jaksoi vastailla kysymyksiini parsonin ominaisuuksista. Otin myös yhteyttä etsintäkoirana toimineen parsonin ohjaajaan, ja toiseenkin parsonien kanssa ihmisetsintää harrastaneeseen. Minulle kerrottiin eduista ja haasteistakin, mutta ylpeästi ajattelin ne selättäväni. Niinpä meille muutti parsonpoika Arvi.

Näin jälkikäteen ajatellen, itsenäiseen työskentelyyn tarkoitettu, sitkeä luolakoira ei taatusti ollut helpoin vaihtoehto aloittaa etsintäkoiraohjaajaksi kouluttautumista. Kokeneempi ohjaaja olisi varmasti osannut alusta asti kouluttaa itsenäistä ja riistaviettistä koiraa. Minä vein pennun metsään, ja nenä vei sen riistan jäljille. Tietoni pelastuskoiran ominaisuuksista rajoittuivat lähinnä siihen, että koiran pitää irrota ohjaajastaan eikä sen ole hyvä ”kysellä” liiaksi ohjaajalta neuvoja, joten en liiaksi huudellut koiraa sen ollessa vapaana. Pentukursseista yms. huolimatta koirankouluttajan taitoni koostuivat lähinnä komentamisesta ja pakottamisesta, eikä yhteistyöstä koiran kanssa ollut tietoakaan. Niinpä sain mitä tilasin; ei-hallinnassa olevan koiran, jota ei voinut päästää lainkaan vapaaksi, tai muuten se lähti riistan jäljille.

Parsonissa, ainakin tässä omassa koirassani, on myös etsintäkoiraksi hyviä ominaisuuksia ihan luonnostaan. Koira on saalisviettinen ja aktiivinen, joten etsintätehtävällä pitkäkestoisuus, olosuhteet tai muut epämukavuudet eivät helposti saa koiraa luopumaan tehtävästä. Pieni koko on joissakin maastoissa haitta, esimerkiksi jos nuoria puita on kaadettu ja jätetty maatumaan. Koira on kuitenkin ketterä ja varmajalkainen, se kiipeää mielellään ja menee luolakoirana pelottomasti ahtaisiinkin paikkoihin. Etsintäkoiran tulee kyetä toimimaan kaikenlaisilla alustoilla. Itsenäisyydestä ja ei-ohjaajaherkkyydestä on hyötyä, kun koira pystyy hajun saadessaan ”vastustamaan” ohjaajansa rintamasuuntaa. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna jokin toinen rotu olisi voinut olla helpompi kokemattomalle ohjaajalle. Tästä ehkä kertoo se, että edustamme koirani kanssa kaksin yhdistyksemme terrieriosastoa. Ohjaajan kanssa yhteistyötä tekevä rotu, saalisviettinen, keskikokoinen, liikkumaan luotu, säänkestävä – tässä on esimerkkejä monen ohjaajan valintakriteereistä koiralle. Toki yksilökin vaikuttaa, ja myös sekarotuisia etsintäkoiria on paljon koulutettu hälytystasolle asti.

Etsintäkoiraksi harjoitteleva Arvi on löytänyt maalihenkilön puutason alta ja odottaa, että maalihenkilö antaa sille palkkion purkista. Kuva: Anna Kaipanen

Kokeneempi koiraihminen saisi varmasti koulutettua parsonista hyvän etsintäkoiran. Parsoneita on tällä hetkellä virkakoirina noin viisi kappaletta, ja ne toimivat poliisin, Puolustusvoimien ja Rikosseuraamuslaitoksen erikoisetsintäkoirina. Rajavartiolaitoksellakin parsoneita on ollut. Oikeissa käsissä parson on melkoinen tehopakkaus pieneksi työkoiraksi.

Etsintäkoiran ohjaajan taidot ovat myös tärkeitä. Sitoutuneisuus ja auttamisen motivaatio vievät eteenpäin, kun epäonnistumiset ottavat päähän tai kurjassa säässä metsässä piilottelu tympii. Pitäisi osata suunnistaa, antaa ensiapua, viestiä viisaasti, eikä hyvästä henkisestä ja fyysisestä kunnostakaan olisi haittaa. Tärkein etsintäkoiran ohjaajan taito lienee kuitenkin koiranlukutaito, ja sitä ei kaiketi voi oppia kirjoista. Miltä oma koira näyttää, kun se saa hajun ihmisestä? Heikon hajun, entä vahvan hajun? Miten se reagoi esineeseen? Miltä näyttää kaksi tuntia vanhan jäljen ajaminen, entä seitsemän tuntia vanhan? Mitä tarkoittaa, jos koira pysähtyy ja syö heinää? Mistä erottaa, onko koiralla työn alla ihmisen vai eläimen jälki? Näiden kysymysten selvittämiseen auttavat vain lukemattomat tunnit katsellen omaa ja toisten koiria tekemässä nenätyötä, ja kokeneempien antamat vinkit ja neuvot. Lisäksi pitäisi osata huoltaa koiran ja omaa kuntoa niin, että molemmat säilyisivät työkykyisinä.

Monta vuotta ja lukuisia koiran kanssa ja ilman koiraa metsissä, taajamissa ja rakennuksissa vietettyjä tunteja on kulunut. Olen opiskellut operantin ehdollistamisen ja positiivisen vahvistamisen keinoja. Olen luopunut kissoistani, jotta kaikille eläimille saataisiin stressittömämpi elämä, ja minulle myös. Hiljalleen olemme saaneet rakennettua koiran kanssa jonkinlaista yhteistyötä ja kontaktinpitoa ja näin vahvistettua lähellä pysymistä. Luottamus siihen, että etsintäkoiran univormu päällään koira valitsee ihmisen hajun riistan sijaan, on vahvistunut. En olisi päässyt tähän tilanteeseen ilman oman treeniryhmäni jäsenten ja lehmänhermoisten kouluttajieni apua.

Minua on auttanut paljon myös tavoitteiden ja osatavoitteiden asettaminen sekä treenipäiväkirjan pitäminen. Ensin määritellään, millainen olisi itselle optimaalinen työkaveri, etsintäkoira. Sitten pohditaan, mitä asioita vahvistamalla tuohon tavoitteeseen olisi mahdollista päästä. Asetetaan puolivuotistavoite. Seurataan tavoitteen toteutumista. Iloitaan, kun tavoite on saavutettu. Suunnitellaan jokaiselle kerralle osatavoitetta tukeva treenin sisältö; mitä on sillä kerralla tarkoitus harjoitella. Asetetaan tavoiterima niin, että voidaan saada enimmäkseen onnistumisia. Treenin lopuksi mietitään ryhmäläisten kanssa yhdessä, mikä meni hyvin, mikä huonosti, ja mitä ensi kerralla harjoitellaan. Minä kirjaan havainnot ylös treenipäiväkirjaan ja myöhemmin Exceliin. Pikkuhiljaa olen oppinut itsekin arvioimaan tekemistämme ja suunnittelemaan seuraavia askelia treenaamisessa. Treenipäiväkirjan pitämisessä on sekin hyvä puoli, että edistymisen todella näkee, ”puoli vuotta sitten treenasimme vielä noita juttuja”. Etsintäkoiran ohjaajaksi kouluttamisessa ehkä vaikeinta on kouluttaa itseään niin, että voisi kouluttaa koiraansa.

Meillä on vielä pitkä matka edessämme, jos etsintäkoirakoksi mielimme. Koira on nyt 4,5-vuotias eikä sen hallinta edelleenkään ole toivottavalla tasolla. Ihmisen löydön jälkeisen ilmaisemisen kouluttaminen on pahasti kesken. Partioinnista (ilmavainutyöskentelystä) ja jäljestyksestä on vasta alkeet hallussa, ja taajamassa työskentelyssä on liikaa pahoja häiriöitä. Kaikki kokeet ja viranomaisen käyttöönottotarkastus ovat tietenkin suorittamatta. Voi siis olla, että emme parsonini kanssa koskaan valmistu hälytyskelpoiseksi etsintäkoirakoksi, mutta jääräpäisen ohjaajan ja sitkeän parsonin koirakko ei helposti luovuta. Omalla osallistumisellani koiratoimintaan olen kuitenkin ollut avuksi toisten koirakoiden etenemisessä. Etsintätehtävillä koirapartion suunnistajana tai muussa roolissa toimiminen auttaa sekin kadonneita.

Ehkä kuitenkin olen jo nyt onnistunut koiranhankinnan tavoitteissani – koira liikuttaa minua, ja koiraharrastukseni kautta voin olla muille hyödyksi. Tärkeintä kai onkin matka, ei perille pääseminen.

Kennelnimi 27 vuotta!

19.7. tulee kuluneeksi 27 vuotta siitä, kun meille myönnettiin Raappavuoren kennelnimi. Siihen aikaan piti molempien käydä Kennelliiton järjestämä kasvattajakurssi, jonka jälkeen kennelnimi anottiin Suomen Kennelliitosta. Sama käytäntö on nykyäänkin, mutta välillä ei kursseja kennelnimen saamiseksi vaadittu. Omia pentueita meillä on ollut vasta 11, kolme dobermannille ja kahdeksan snautserille, mutta koko ajan olemme olleet tiiviisti koiraharrastuksessa mukana tietojamme päivittäen eikä tuttavapiiristämme ole puuttunut kasvattajia, joiden työhön olemme saaneet ihan runsain mitoin ja näppituntumalla tutustua. Koiria huushollissamme on ollut aina, normaalin ja kohtuuhektisen yrittäjäperhe-elämän seassa on 30 vuoden aikana ehtinyt tuvassa pyöriä viisi dobermannia, yksi eläkepäivänsä tässä viettänyt kääpiövillakoiranarttu ja useampi snautseri.

Vuosien mittaan on tullut koirahommaa seurattua ja etenkin sen muutoksia. Välillä joutoaikoina seuraan apeana mutu-ohjeita nettisivuilta. Netti on valitettavasti ohittanut kokemusten jaon kasvotusten. Välillä nuo nettipalstojen neuvot kuulostavat olevan yhden kokemuksen tuomia tai kokonaan ilman kokemusta muodostuneita mielipiteitä tai pelkkiä kuulopuheita. Luottakaa kasvattajaan tai muuhun jo enemmän kokemusta saaneeseen koiranomistajaan. Kysykää rohkeasti, osallistukaa luennoille ja kursseille päivittääksenne tietojanne sekä seuraamalla myös muita rotuja kuin omaanne. Tavatkaa muita kasvattajia kiireettömissä hetkissä, sillä se on sitä korvaamatonta tiedonvaihtoa, joka ei tapahdu nettipalstoilla. En kiistä, etteikö monilla palstoilla ole runsaastikin täyttä asiaa kirjoittavia, mutta jotenkin ne vaan tahtovat kadota innokkaampien postailijoitten jalkoihin. Mielipiteitä maailmaan mahtuu ja jokaisella meistä on omat kokemuksensa aina astutusasioista lähtein niin koiralauman välisiin ikäeroihin kuin sukupuolen jakaumiinkin jne. Eläinlääkärien ja tutkimusten mielipiteet ovat taas painavaa faktaa, mutta omakohtaista kokemusta ei korvaa mikään. Rotuja, talouksia, asuinympäristöjä ja ihmisiä on erilaisia, eivätkä kaikki neuvot sovi kaikille.

Oletan, että jokainen pentu on kasvattajalle tärkeä ja jokaisen pentueen eteen tehdään kovasti työtä. Tai ainakin tuttavapiirissäni tehdään, sillä ilman taustatyötä ja arvokasta kokemuksen tuomaa tietoa ei rotuja eteenpäin viedä. Toisaalta, syntyyhän niitä pentuja ihan ilman suunnitelmaakin, kun nuo hommat kaikenlaisia tutkimuksia tai paperitöitä oikeasti tarvitse, sillä aina on luonto tikanpojan puuhun ajanut.

”Yksi kuuli, toinen luuli, kolmas kertoi eteenpäin!”

Jokainen koiranomistaja on esimerkkinä (huonostakin esimerkistä oppii!) kulkiessaan ihmisten ilmoilla. Koiramme ovat aina ihastuttaneet tai ainakin herättäneet jonkinlaista huomiota kanssaihmisisissä ja hauskoja keskusteluja on tullut pidettyä. Ylpeä olen koiristamme ollut, sillä tuttavallisia hännänheiluttajia ovat ja tekevät osaltaan hyvää PR-työtä koiramaisen elämän eteen. Toisinkin on käynyt. Muutama on lähestynyt koiriamme kovin varovaisesti sanoen, että vihaisia ovat? Eri koirarotuja kohtaan on selvästi ennakkoluuloja ja koiraihmisistä osa kulkiessaan niitä korjaa joko muokaten asenteita positiivisempaan suuntaan tai vahvistaen jo olemassa olevia vähemmän mairittelevia ennakkoasenteita.

Kasvattamisasioissa yhden nokisutarin kanssa ei käsitysten korjaaminen mennyt aivan putkeen. Tuumasi ensimmäisenä tupaan tullessaan, että juuri tuollainen isompi on hyökännyt joskus päin näköä ja suojautuessaan ottanut kunnon puremat käsivarteensa arpiaan esitellen. Harmillista. Laitoin koirat pihalle häiritsemästä vaikkeivät noteeraa sen kummemmin noita kävijöitä alkutarkastuksen jälkeen, jollei ihminen ei rapsuta. Tämä sutari oli meillä ensi kertaa ja suotakoon työmiehille aina työrauha. Kauheatahan se on sutaroida, jos pelkohiki selkää pitkin valuu ja ymmärrän pelot täysin. Minäkin pelkään useita asioita enkä pysty mihinkään keskittymään, jos ne siinä silmien alla ovat. Tällä hetkellä hirvittelen ampiaispesää pyykkitelineen vieressä maassa ja hiljaa nakkelin pyykit narulle. Ääneti meinaan hakeakin ne, jahka joskus kuivuvat. Ehtivät nuo viheliäiset tuikata Sököä ja Herttaa, mutta onneksi ilman isompia kuin hetkellisiä kutisemisseuraamuksia. Palaan nokisutariin. Nokisutarin kanssa käytiin siinä sutaroinnin lomassa kevyttä jutustelua ja hän kehui kaverillaan olevan vahtina oikein kunnon rotukoiran, sellaisen sakemannin ja jonkun taistelukoiran yhdistelmän. Minä siihen tuumasin, että eihän se ole rotukoira, jos erirotuiset vanhemmat? Näppärästi kävi sutarin vastaus, jotta kyllä se vaan on! Se on ihan kunnon rotukoira, kun molemmat vanhemmat ovat rotukoiria vaikkei niillä mitään papereita ole. Ne paperithan maksavat paljon ja kaveri otti sen vahtikoiran sellaisesta normaalista kodista eikä mistään kennelistä, kun ne kennelit sellaisia pentutehtaita. Minä olin hetken kovin sanaton….

Fakta on, että kennelit ja pentutehtaat ovat menneet hieman sekaisin koiratoimintaan vähemmän perehtyneiltä ihmisiltä. Tässä olisi niin Kennelliitolla kuin kaikilla kasvattajille tekemisen paikkaa. Sutarin mieltä en ehkä saanut vääntämisestä huolimatta käännytettyä, mutta jos valaisisimme yleisen keskustelun lomassa kennelnimi-sanan tuntemusta, niin osaltamme varmasti vähentäisimme myös ns. pimeitten, valitettavasti usein myös erittäin sairaitten ja surkeissa oloissa kasvaneitten pentujen tuontia Suomeen. Näitä tuotoksia löytyy myös Suomesta ja niin kauan kuin sellaisissa oloissa kasvaneille koirille riittää kysyntää, niin kauan niitä myös tuotetaan. Pelastamalla yhden nappisilmän huonoista oloista tekee tilaa uusille tuotettaville.

Kennelnimen myöntöpäivää saa ja pitää juhlia, jottei mistään päivästä juhlaa puutu tai jotain aihetta löytyy pullakahveille! Aurinko ei tällä hetkellä paista eikä lämmintäkään ole, mutta hellittely lämmittää joka päivä – nauttikaa niin toisistanne kuin karvaisista kavereistannekin!

Jihaa, kahdeksan viikon ikään!!

Tarja Tervonen

Kennel Raappavuoren

Pentulaatikon reunalla

Meillä on synnytty ja kerrankin päiväsaikaan. Mikä siinä oikein on, kun pennut tuppaavat aina syntymään yöaikaan ja vielä se suden hetki näyttää olevan tavallisin aika. Nämä päiväsynnytykset ovat tosi harvinaista herkkua, kun ei tarvitse öitä valvoa ja nyt kesällä on vielä valoisaakin. Tämä nyt tapahtunut synnytys oli vielä kuin suoraan oppikirjasta – kaikki sujui vallan mainiosti emon hoidellessa homman ihan itse. Omaksi tehtäväkseni jäi vain lasten laskeminen ja pentulaatikon puhdistus, kun kaikki oli ohi. Ainoa ongelma on tässä tapauksessa se, että emolla on vallan vimmattu halua nyhtää napanuoria, vaikka itse ne katkaisi sopivaksi. Toivotaan, että ne kuivuvat mahdollismman nopeasti ja ongelma poistuu päiväjärjestyksestä.

”Ensimmäiset pentumme syntyivät vuonna 1971 ja vieläkin muistan sen tunnelman, kun pentuja odotettiin. Ensimmäiset pennut ja ensimmäinen vauva – miten jännittävää aikaa elimmekään!”

Poistuin nyt vain vähäksi aikaa pentulaatikon reunalta kirjoittamaan tuntojani ylös, mutta samalla kuuntelen herkällä korvalla, josko laatikosta kuuluu liian kovaäänistä piipitystä. Ensimmäiset pentumme syntyivät vuonna 1971 ja vieläkin muistan sen tunnelman, kun pentuja odotettiin. Ensimmäiset pennut ja ensimmäinen vauva – miten jännittävää aikaa elimmekään! Kun pentujen liikkeet alkoivat tuntua, otin emon monta kertaa päivässä syliin ja rapsuttelin hiljakseen pentuja emon massunahan läpi. Samalla tuli emokin hyvänäpidetyksi. Mukava havainto oli se, että pennut oikein nousivat ”pintaan” lähelle emon ihoa rapsuteltavaksi. En tiedä, miten minulla oikein riitti aikaa tuohon touhuun, kun oli vauvakin talossa, mutta niin mielenkiintoista oli ensimmäisten pentujen odotus, että oli ihan pakko puuhastella emon kanssa aina, kun vauva nukkui.

Kun pennut aikanaan sitten syntyivät, jatkoin tuota rapsuttelua ja hyvänä pitämistä edelleen. Emokin tuntui nauttivan tästä jo rutiiniksi muodostuneesta, useita kertoja päivässä toistuvasta hellimishetkestä. Jatkoin samalla tavalla kaikkien meidän seuraavienkin pentueittemme kanssa, koska minusta se oli niin mukavaa. En tuolloin edes tajunnut, että olin alkanut sosiaalistaa pentuja aikana, jolloin kukaan ei edes puhunut sosiaalistamisesta mitään, päin vastoin, pentuoppaissa luki, että narttu pentuineen pitää jättää rauhaan. Tietenkin narttu ja pennut saivat olla myös rauhassa, mutta hellimishetket olivat joka tapauksessa iso osa emon ja pentujen hoitoa. Silittelin pentuja ja emoa pentulaatikossa aina, kun vain ehdin, niiden ollessa hereillä. Olenkin sanonut, että kasvattaja saa pennuista sen kaikkein parhaimman ajan. Samoin pentujen hoitaminen ja niiden elämän seuraaminen on parempaa, kuin mikään television luontodokumentti – onhan siinä kaiken muun mukavan lisäksi mukana myös haju.

Myöhemmin, kun lapset kasvoivat, oli heidän tehtävänsä mennä mahdollisimman paljon istumaan pentutarhaan ja leikkimään pentujen kanssa. Lasten kaverit olivat myös enemmän kuin tervetulleita puuhastelemaan pentujen kanssa ja paljon niitä tulijoita olikin. Sana kiersi lasten kaveripiirissä, kun meille syntyi uusia pentuja ja heti, kun pennut olivat tarpeeksi vanhoja, alkoi lasten vaellus meille. Vain sellaiset lapset, jotka osasivat olla koirien kanssa ja kuuntelivat ohjeitamme, saivat tulla. Yleensä meillä meni lasten kavereiden ja joidenkin muidenkin naapuroston lasten kanssa hyvin, eikä vahinkoja tapahtunut. Erityisen tärkeää oli se, että pentuja ei nostettu syliin seisten, vaan lattialla istuen. Jos tätä sääntöä ei totellut, ei myöskään saanut leikkiä pentujen kanssa. Pentujen uusia perheitä etsittäessä tämä sääntö eräiden muiden sääntöjen kanssa oli myös kriteerinä sille, saiko perhe pennun. Jos lapset olivat kuunnelleet ensimmäisellä kerralla meitä, he muistivat istua lattialle pentujen keskelle, kun tulivat niitä katsomaan uudelleen. Samoin he muistivat myös kaikki muut ohjeet, kun heiltä kyselin, mitä olin edellisellä keralla kertonut pentujen kanssa olemisesta. Välillä oli ihan uskomatonta huomata, kuinka tarkkaan lapset olivat painaneet mieleensä heille kertomani ohjeet. Joskus, mutta onneksi harvoin, sain kertoa samat asiat uudelleen toisella katsomiskerralla, mutta kolmannella ne jo muistettiin. Kun pentu sitten haettiin uuteen kotiin, olivat tulevan perheen lapset jo hyvin perillä pennun hoitoon kuuluvista asioista, aikuisista puhumattakaan.

Kirsti Koivu

Miten niitä Onnellisia Rotukoiria aikaansaadaan?

Meillä edetään jänniä aikoja. Tulossa on kauan haaveilemani pentue. Ensimmäinen yritys noin 2,5 vuotta sitten ei tuottanut hedelmää tai ei niitä hedelmien siemeniäkään saatu kylvättyä. Silloin otin käyttöön varasuunnitelmani ja se toimi toivotusti. Ajattelin, että tämä yhdistelmä ei ollut tarkoitettu, kun narttu (jolla oli yhdet pennut jo ollut) antoi mieluummin hammasta kuin mitään muuta. Jälkikäteen tajusin hosuneeni innoissani enkä antanut tarpeeksi aikaa koirille. Minä, joka aina toitottaa muille ”malttia ja rauhaa”. 😀

En päässyt kuitenkaan tästä ajatuksestani yli. Nämä kaksi vain ovat jotenkin niin hyvän oloinen pari ja intuitioni on vahvasti tämän puolella. Sovimme uroksen omistajan kanssa, että nyt hoidetaan homma kunnolla. Uros tuli meille useammaksi päiväksi. Tänä aikana vahvistui entisestään se, että nämä kaksi ovat kyllä ihan oikea pari. Ne tekivät lähes kaiken yhdessä. Oli liikuttavaa nähdä, että niille syntyi kumppanuus tänä aikana.  Rajoitin varsinaiset ”vapaat seurustelut” ilman pöksyjä aamuihin, jotta loppu päivä sujui rauhallisemmissa merkeissä. Kun aika on oikea, astutukset olivat helppoja. Loppujen lopuksi narttukin intoutui vain enemmän ja sen tärppipäivät tuntuivat olevan pidemmät kuin aikaisemmin. Liekö tähän vaikuttanut suotuisasti uroksen läsnäolo?

Lenkin jälkeen yhdessä lepäämässä samassa auringon lämmittämässä kohdassa.

Olen saanut kasvattajan urani alussa oppeja viisaammilta, että nartun paras mittari ja oikean astutusajankohdan arviointi on se, että opettelee tuntemaan juoksun kierron vaiheet seuraamalla vuodon väriä, nartun käyttäytymistä ja turvotusta. Monissa narttulinjoissa tuntuu olevan samankaltainen juoksun kierto ja se, missä vaiheessa tärppipäivät ovat. Näin oppii huomaamaan eroja juoksuissa eikä tarvitse pohtia nousevatko arvot kuinka monessa päivässä. Nartut ovat yksilöitä, niin kuin me naisetkin. Toisilla on känkkäränkkä kertomassa tulevasta, toisilla nenä vie ja joillain on vireystila ihan maassa – kyllä te tiedätte 🙂

Harrastamani rodut ovat yleisesti helppoja astuttaa. Uskoisin vaikutusta olevan silläkin, että ajankohdat ovat olleet melko hyvin juuri oikeita ja koirille tarjottu rajoitettu vapaus olla yhdessä ja aikaa. Uskon vahvasti siihen, että hyvä seksuaalisuus koirilla kielii elinvoimasta. Nartut, jotka ovat helppoja astuttaa, hyviä synnyttämään ja hoitavat pentunsa hyvin ovat kullan arvoinen kasvatuksen perusta vahvan periytyvyytensä vuoksi. Sen olen myös oppinut, että jos astumisen eteen joutuu säätää ihan hulluna, kannattaa miettiä yrittääkö luonto laittaa vastaan ja muuttaa suunnitelmia.

Ajattelin laitella pyykkejä.

Kantovuorokausia on takana noin 40 vrk ja äitikoiran masu on jo nyt sen kokoinen, kuin joillain viimeisillä päivillä. Äitikoira saa laadukasta ruokaa, kainalossa oloa ja viettää leppoisaa elämää. En ota riskejä punkkikarkotteiden kanssa (käyn turkkia läpi) ja madotan hyväksi toteamallani aineella. Puuhastelemme yhdessä leikin varjolla vähän ylläpitävää aivojumppa-aktiviteetteja ja tallustelemme rauhallisia pitkiä lenkkejä. Uskon siihen, että nartun hyvästä fyysisestä peruskunnosta pitää pitää huolta myös kantoaikana raskauden eteneminen huomioiden.

Meillä odotetaan näitä pentuja innolla. Kesäpentujen kanssa on kiva olla paljon ulkona. Eniten aina innoissani odotan, mitä sieltä syntyy. Mihin niistä tulevaisuudessa on ja mitä kivaa elämä niiden mukana tuo tullessaan. Sen ainakin tiedän, että nämä pennut ovat saaneet erittäin onnellisesti alkunsa.

Tekevä koira on onnellinen

Olen itse aloittanut ”koiraurani” 80-luvun lopussa erittäin vanhakantaisilla perintönä tulleilla tiedoilla ja koira oli ihan perus monirotuinen ”kotikoira”. 90-luvun puolessa välin lähdin silloisen koirani kanssa harrastamaan erilaisia lajeja ja saamaan itsekin oppia koirankoulutukseen. Valikoima tuolloin oli lähinnä agility ja toko. Tokoa harrastivat enemmän palveluskoirarotuisten harrastajat ja agilityssakin rotukirjo oli huomattavasti laajempi kuin tänä päivänä.

Tässä ollaan treenaamassa tokon perusteita 2011 Espoossa. Koira saa namia luovuttaessaan patukan nätisti.

Opetusmenetelmät olivat hyvinkin kirjavia riippuen kouluttajasta ja hänen taustastaan – lähinnä harrastamastaan lajista. Ei puhuttu sen kummemmin menetelmistä. Oli palkkaus (nami, lelu, kehut ja edistyneemmillä naksut) ilman ”tyylisuuntia”.Tänä päivänä koulutusten ”tyylisuunnat” ovat jo melkein kuin uskontoja ja uskollisimmilla tyylisuuntien kannattajilla melkoisen mustavalkoinenkin näkemys muista toimintamalleista. Aikaisemmin painotettiin enemmän sitä, että koitettiin hakea koiralle sen tapa kouluttaa ja opeteltiin ehkä enemmän erilaisilla versioilla kuin nykyisin. Siinä punnittiin kouluttajankin osaamista löytää ja kyetä tarjoamaan versioita päästä tavoitteeseen. Olen miettinyt tätä kovasti. Auttoiko aikaisemmin esim. agilityssa ollut rotujen kirjo ymmärtämään paremmin koirien erilaisuutta? Pitikö kouluttajan oikeasti perehtyä enemmän eri rotujen toimintamalleihin ja vietteihin? Harrastettiinko aikaisemmin enemmän monipuolisesti yhdellä koiralla oppien näin eri lajien sisällä yleisesti käytettyjä malleja enemmän? En ole keksinyt vastauksia pohdintoihini.

Tässä on kolmen lauman koiria vuodelta 2003, jotka viettävät mökkilomaa yhdessä. Airista ei kiinnosta vieraan ihmisen (minun) koulutustuokio. Lomallakin on hyvä pitää perustavoista kiinni ja ylläpitää kontaktia ja tässä esim malttia olla kuulolla ja pysähtyä.

Olen törmännyt useinkin siihen, että aktiivinen kouluttaja erikoistuu tiettyyn omannäköiseensä toiminta- tai tyylisuuntaukseen ja opeissa käy erilaisia ihmisiä. Joillekin opit sopivat täydellisen sujuvasti ja asiat etenevät. Sitten on ohjaajia, joiden motoriikkaan tai toimintatapaan (tai kyseisen ihmisen omaan oppimistyyliin) se malli ei luontevasti istu ja kuitenkin sinnikkäästi hinkataan ja hinkataan, koska kouluttaja on hyvä ja menetelmä suosittu.

Koen itse jälkikäteen tarkasteltuna isona etuna sen, että olen päässyt kouluttamaan ja oppimaan vuosien mittaan hyvin erilaisten rotujen toimintatapoja ja oppimistyylejä. Olen vuosien mittaan harrastanut useita eri lajeja agilitystä raunioiden kautta metsästyskoirien käyttökokeisin ja päässyt näkemään erilaisia koulutuskulttuureita. Hyvä puoli tässä on ollut se, että olen saanut oppia ja nähdä useita erilaisia versioita koulutusmenetelmistä varsin erityyppisille koirille. Ihan kaikkea en hyväksy. Osa ei sovi minulle tai harrastamalleni roduille tai menetelmä on liian monimutkainen tyyliini. Parasta on kuitenkin se, että osaan versioida yksilöihin ja tilanteisiin erilaisia tapoja, jos yksi ei toimi. Tai jos tiedän tyylin, joka koiralla/lajissa toimisi, tiedän keneltä apua haen. Erilaisista neuvoista voi itse ottaa käyttöön sopivimmat tai toimivimmat.

Tämä kuva on 11 vuoden takaa agilitykisoista Porvoossa, jossa sijoituin staffini kanssa medi II-luokassa toiseksi. Huomaa kisa-asu ja palkinnot 🙂 Tuomarina Anne Savioja kättelemässä juuri voittanutta, nykyisinkin aktiivisesti palkintosijoja agilityssa napsiva kasvattajakollegaani Sari Puusaarta.

Seuraavat asiat ovat kuitenkin tyylisuunnasta huolimatta tosia: tekevä koira on onnellinen koira. Ihan sama, onko motivaationa nakki vai pallo, niin yhdessä tekeminen vahvistaa koiran ja omistajan suhdetta. Hyvässä hengessä tehty harjoitus, leikki tai leikin ohessa tehty koulutus tuo kummallekin positiivista energiaa ja lujittaa suhdetta. Toistot vahvistavat suoritusta ja oikean suorituksen vaatimisesta/tekemisestä lintsaaminen ei aikaansaa tasaista toivottua toimintaa. Parasta olisi, jos omistaja/kouluttaja osaisi tuohon ympärille valita sopivimman menetelmän lukemattomien keinojen pakista ja tarvittaessa muuttaa menetelmää, jos tuntuu jumittavan. Pääasia, että tekee yhdessä ja opettelee ”koiraa”. Opettelee asioita ja menetelmiä sekä valitsee niistä itselleen ja koiralleen sopivimmat. Ja hyväksyy, ettei ole vain yhtä ainoaa oikeaa tapaa ja on avoin näkemään erilaisten toimien hyvät puolet eri tilanteissa ja eri yksilöille. Hyväksyy myös sen, että eri rotuiset koirat ovat erilaisia, toimivat eri tavoin ja niiden käyttötarpeet ovat erilaisia. Koirissa on myös erilaisia oppijoita rotujenkin sisällä. Erilaisuus on rikkautta ja antaa erilaisia asioita. Pääasia, että edetään hyvän kautta ja tehdään.

Petra Morbin
Kirjoittaja on itse nyt sivustaseuraajana monessa harrastuksessa ja odottaa taas paluuta ”sorvin äärelle”. Tulin hyvälle mielelle katsellessani vanhoja luvia tähän. Harmi vain, kun 90-luvulla ei kulkenut kamera mukana koiratreeneissä.