Miten tullaan kasvattajaksi – Visakoivun tarina

Sain ensimmäisen koirani vuonna 1970. Olen aina rakastanut eläimiä, mutta koirat ja hevoset ovat olleet aina ykkössijalla. Kaikki eläimet ovat olleet minulle tärkeitä, vaikka niiden kanssa touhuaminen ei aina ole ollut ihan päivänvalon kestävää. Olin varmaan kolmen vuoden ikäinen, kun naapurin pojat eräänä päivänä taas tapansa mukaan kiusasivat minua. Keräsin pahvilaatikon täyteen sisiliskoja ja sammakoita. Kun pojat taas tulivat huutelemaan ilkeyksiään, pyysinkin heitä tulemaan lähemmäksi katsomaan mitä minulla oli laatikossa. Kun pojat olivat tarpeeksi lähellä, aloin nakella noita eläinraukkoja poikien niskaan. Pojat lähtivät karkuun kiljuen ja minä hipsin kotiin tyytyväisenä temppuni saavuttamaan menestykseen. Sisilisko- ja sammakkoparkoja en vielä tuolloin osannut sääliä, mutta myöhemmin elämässäni olen yrittänyt ottaa kaikki eläimet huomioon aina mahdollisimman hyvin, paitsi, anteeksi nyt vain, hyttyset.

Lapsuudenkodissani ei ollut koskaan koiraa, koska vanhempani katsoivat, että koira ei kuulu kaupunkiasuntoon. Mentyäni naimisiin, aloin pikkuhiljaa ehdotella miehelleni, että voisimme hankkia koiran. Olin lukenut koirista ja kasvatuksesta monia kirjoja, mutta silti kuvittelin, että koirankasvattajaksi tullaan hankkimalla narttukoira ja aletaan sitten vain kasvattaa sen kanssa.

Onneksi kohdalleni sattui kaksi todella upeaa kasvattajaa, jotka saivat minut ymmärtämään neuvoillaan ja ohjeillaan, että kyse ei ole mistään yksinkertaisesta asiasta. Kasvattajat olivat Antti Seppälä, kennel Capella ja Pekka Väissi, kennel Kauhakuusen. Heidän korvaamattomalla avustuksellaan aloin ymmärtää, mistä oikeasti on kyse ja sain hyvän ohjauksen koirankasvatuksen saloihin.

Meillä oli myös lukiossa vallan mainio biologian opettaja, Kimmo Aula, jolta me oppilaat saimme tehokkaan opetuksen kaiken muun lisäksi perinnöllisyydestä. En olisi ikinä osannut etukäteen kuvitella, miten valtava merkitys tuolla opetuksella olisi meille tulevaisuudessa koirien kanssa. Jo koiranjalostusta koskevien kirjojen lukeminen oli helpompaa, kun perusasiat oli koulussa opetettu. Koirien kasvatuksessa käytäntö ja kirjatieto kulkevat käsikädessä, eikä mikään tapahdu hetkessä. Koirankasvattaja ei myöskään koskaan ole ”täysin oppinut”, vaan aina pitää olla valmis oppimaan uutta. On oltava valmis hyväksymään se tosiasia, että mitä enemmän tietää, sitä paremmin tietää, kuinka vähän tietää. Tässä puuhassa ei myöskään voi oikoa, sillä tässä jos missä pätee vanha sananlasku; minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Kuvassa Visakoivun Tiny One, jolla ikää kuvanottohetkellä 15 vuotta. Kuva Kirsti Koivu

Monien vaiheiden sekä muutaman rodun kanssa tehtyjen yritysten ja erehdysten kautta, päädyimme lopulta havannankoiraan, mikä oli kohdallamme täysosuma. Rotu tuli meille vuonna 1990 ja nyt olemme kasvattaneet mieheni kanssa yhdessä jo useamman sukupolven näitä viehättäviä koiria – milloin paremmalla, milloin huonommalla menestyksellä, mutta aina koiristamme iloiten ja nauttien. Olen myös saanut kaksi Vuolasvirta-palkintoa, toisen basenjin ja toisen havannankoiran kasvatuksesta. Erityisen onnellinen olen SuKoKan kasvattajapalkinnosta, sillä sen olisin saanut basenjeista jo paljon aikaisemmin, mutta halusin sen havannankoirista ja niin siinä sitten kävi.

Tätä puuhaa ei voi tehdä muuten, kuin suurella sydämellä ja koirista välittäen. Epäonnistuminen esim. kasvatin sairastumisen muodossa, riipaisee syvältä, sillä aina toivoo, että onnistuisi kasvattamaan mahdollisimman terveitä koiria. Yleensä asiat sujuvat hyvin, mutta esim. polvilumpioluksaatio- tai muu sairausuutinen jonkun kasvatin kohdalla masentaa todella. Sitten taas uutinen 16 – 18 vuotiaasta kasvatista, joka elää terveenä edelleen, tuottaa suurta tyydytystä ja iloa. Jos ilon ja surun tunteet koirankasvatuksesta katoavat ja tilalle tulee välinpitämättömyys, on syytä lopettaa koko touhu heti saman tien.

Kirsti Koivu, Visakoivun kennel

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *