Koiranäyttelyt – leipää vai sirkushuveja?

Koiranäyttelyiden perimmäinen tarkoitus on palvella jalostusta. Jokaiselle koirarodulle on sen syntyvaiheessa luotu oma rotumääritelmä jossa kuvaillaan rodun ihanneyksilö. Tuomarit arvostelevat näyttelyissä esillä olevia koiria sen mukaisesti. Jokainen koira saa kirjallisen arvostelun jossa sen ulkomuotoa verrataan tähän standardiin. Laatu – ja kilpailuarvosteluiden jälkeen Rotunsa parhaaksi valitut koirat jatkavat kilpailuaan omissa ryhmissään. Näiden ryhmien voittajista valitaan sitten se Näyttelyn kaunein koira. Kasvattajat voivat hyödyntää näitä arvosteluja omissa jalostusvalinnoissaan. Näyttelyharrastaminen on koirien ehdoilla tapahtuvaa mukavaa yhdessäoloa, reipasta ja suoraselkäistä esiintymistä sekä kohteliaisuutta Tuomareita ja muita näytteilleasettajia kohtaan. Tai ainakin näin sen tulisi olla.

Onko meidän ihmisten oma voitontahto on ylittänyt sen rajan jonka jälkeen harrastaminen ei ole enää mukavaa? Näyttelypaikalle saavutaan voitonvarmana intoa puhkuen. Näyttelyluettelosta katsotaan kiireesti esillä olevat koirat. Oma koira on luonnollisesti paras. Jos koira ei menestykään saa sen arvostellut Tuomari varmasti osakseen kritiikkiä, samoin muut näytteilleasettajat koirineen. Jos ei nyt suoraan näyttelypaikalla niin ainakin myöhemmin sosiaalisessa mediassa.

Koiranäyttelyt ovat avoimia yleisölle. On ehdottoman tärkeää että me näytteilleasettajat kohtelemme koiriamme hyvin. Koiran retuuttaminen rumasti taluttimessa ei ole sallittua. Arvostetaan koiriamme ja jätetään se muu arvostelu kaikkinensa niille Tuomareille. Heidät on koulutettu tehtäväänsä! Koirasi ansaitsee palkintonsa vaikka makupalan muodossa vaikka se olisikin sijoittunut viimeiseksi. Se teki ihan varmasti parhaansa. Jos koira ei käyttäytynyt mielestäsi hyvin, katsopa peiliin. Kiukuttele ainoastaan itsellesi. Koirasi on ensisijaisesti aina lemmikki!

Lajista riippumatta harrastukseen liittyvä slangi voi olla kovinkin vierasta. Koiranäyttelytermistökään ei helposti aukene asiaan vihkiytymättömälle. Huvitti kun kerran esittelin koirani saavuttamia titteleitä pennunkatsojalle. Kerroin sen myös olleen ROPpi edellisenä viikonloppuna. Hän katseli minua hiukan epävarmasti ja sanoi sitten: ”Ei se haittaa, minusta se on silti kiva koira!” Ja rapsutti koiraani lohduttavasti. Vieraan lähdettyä halasin koiraani ja kuiskasin sille: ” Kyllä sinä oletkin tosi kiva koira!”

Lex ja Omppu – tarina luopumisesta

Minä olen jo 9 kuukautta vanha! Edelleen tosi pentumainen, sanovat. Ei pidä paikkaansa. Olen vain elämäniloinen ja riehakas! Me koirat eletään hetkessä ja otetaan ilo irti aina kuin mahdollista. Me ei murehdita huomista eikä surra eilistä, me ollaan vaan. Olkaa tekin. Elämä on paljon mukavampaa sillä lailla.

Me koirathan ollaan tosi sosiaalista sakkia, tykätään muodostaa pienempiä tai suurempia laumoja. Jokaisella koiralla olisi hyvä olla ikioma Kaverikoira. Kivaa jos sellainen asuu teillä mutta voi sellaisen Kaverin löytää vaikka lenkkipolulta. Minulla oli aiemmin enemmän kavereita mutta nyt olen muuttanut Uuteen Kotiin. Täällä minulla on vain kaksi Kaveria mutta Aida ja Simo on tosi kivoja! Ne on minunlaisia eli saksanpaimenkoiria. On täällä kissojakin, nekin on ihan oolrait.

Mutta minulla oli myös veli.

Sen nimi oli Omppu. Me tultiin tänne Suomeen yhdessä lentokoneella. Minä jäin ensin minun Kotiin ja Omppu lähti sen Kotiin aika lähelle meitä. Meidän piti tapailla säännöllisesti kivojen leikkien merkeissä. Mutta me tavattiin melkein heti uudelleen kun kävi tosi kurja juttu. Minun veljeä pisti käärme. Eihän se osannut varoa sellaista, luuli ehkä kepiksi. Omppu tuli hirmuisen kipeäksi. Sitä hoidettiin eri eläinlääkärien toimesta ja ne teki mitä ne pystyi. Loppu oli kiinni Ompun omasta elinvoimasta. Omppu tuli meille hoitoon ja oli tosi surkean näköinen. Minä en saanut leikkiäkään sen kanssa kun se ei jaksanut edes päätä nostaa. Mutta me nuuhkittiin toisiamme joka päivä. Joskus makailin sen vieressä ja maistelin sen leluja että ne pysyisi tuoreina. Se oli viikkoja tosi huonona eikä voinut edes syödä tavallista ruokaa. Minun Emäntä ruokki sitä ja sille piti antaa vettäkin sellaisella ruiskulla kun sen leuat ei oikein auenneet kunnolla. Mutta minun veli oli Taistelija. Se jäi eloon! Se oli kuulemma ihan ihme. Mikäs ihme se nyt oli, reipasta ja elinvoimaista sukua kun ollaan.

Omppu oli meillä aika pitkään ja me saatiin jo painiakin pihalla. Se joutui käydä pistettävänä siellä eläinlääkärillä tosi usein ja kyllähän siellä sanottiin että on mahdollista että sille tulee myöhemmin jotain vaivaa vaikka tilanne olikin jo parempi. Siitä otettiin niin paljon verikokeitakin että sitä ihan itketti aina kun se näki eläinlääkärin. Minä sanoin että sen pitää nyt olla reipas ja kyllähän se sitten olikin. Minun veli.

Ompulle määrättiin tarkka ruokavalio ja jatkohoitoja. Omppu pääsi takaisin omaan Kotiinsa. Se kasvoi hyvin ja oli taas oma iloinen Omppunsa. Se oli Simon paras Kaveri. Ne nukkuikin ihan kylki kyljessä. Me kaikki uskallettiin jo toivoa parasta. Mutta yhtenä aamuna Omppu ei pysynytkään jaloillaan. Se vietiin heti sinne eläinlääkärille. Minun Emäntä lähti mukaan. Hyvä että lähti. Koska Omppu jäi sinne. Mitään ei ollut enää tehtävissä ja Omppu nukkui pois ihan hiljaa.

Ompun paikka sohvalla jäi liian tyhjäksi joten me päätettiin porukalla että minä muutan sinne sohvalle. Nyt Simolla ja Aidalla on taas ikioma paras Kaveri. Minä – Lex.

Mutta me ei koskaan unohdeta sinua Omppu Leijonamieli. Kiitos elämästäsi ja siitä että OLIT.

Veljesi Lex

Tiibetinspanieli – koira maailman huipulta

Tiibetinspanielityyppisiä koiria on ollut tiettävästi olemassa jo ennen ajanlaskumme alkua. Himalajan jylhissä maisemissa näitä koiria pidettiin arvostettuina lemmikkeinä luostareissa. Ihastuttavan tarinan mukaan niiden tehtävänä oli pyörittää buddhalaisia rukousmyllyjä etukäpälillään takajaloillaan seisten. Oli tarina totta tai ei, monet tiibetinspanielit todella tanssahtelevat nykyäänkin etukäpäliään somasti ilmassa heiluttaen. Tiibetinspanieleita pidettiin pyhinä koirina ja siksi niitä ei myyty. Tiibetinspanieleita saatettiin tosin lahjoittaa arvostetuille vieraille erityisenä suosionosoituksena.

Rodun länsimainen historia alkoi Englannista josta koiria kulkeutui myöhemmin myös Suomeen. Kotimainen kasvatustyömme on ollut menestyksekästä ja siksipä tänä päivänä rotumme populaatio on maailman suurimpia väestömäärään suhteutettuna. Suomalaiset koirat ovat kansainvälisesti erittäin arvostettuja. Tiibetinspanieleiden rotujärjestö yhdessä kasvattajien kanssa tekee ansiokasta työtä varjellessaan tätä hurmaavaa rotua.  Tiibetinspanieli on itsetietoinen, ylväs, valpas, hyväluonteinen sekä uskollinen Ystävä pienessä koossa.

Tipsut ovat todellisia persoonia. Vaikka rodusta onkin jo vuosikymmenien kokemus, silti aina välillä yllättyy näiden karvakorvien aivoituksista. Talomme vanhin uros Jamppa tarvitsee suunnattomalle egolleen tilaa. Jamppa ei voi mennä ovista ulos ellei niitä avata Hänen Ylhäisyydelleen valmiiksi. Itse ymmärrän toki seistä kunnioittavasti oven takana. Kehnon sään sattuessa on vain odotettava oven takana meneekö koirani ulos vai ei. Tuumatessa vierähtää joskus tovi jos toinenkin. Tyttötrioni Tadita, Karma sekä Tinka eivät voi koskaan tulla suoraan sisälle vaan ensin on aivan pakko pyörähtää kuistin sohvan ja ikkunalaudan kautta tarkistamaan tilannetta. Ja samalla pyyhkiä tassut. Vuosien opettamisesta huolimatta ne tekevät aina samoin. Joten kuistimme tipsunpuoleisille ikkunoille ei laiteta kukkia tai kynttilälyhtyjä. Haittaavat näkyvyyttä, ainakin tyttöjen mielestä!

Tiibetinspanieli on älykäs rotu. Se saa omistajansa tekemään aina niin kuin se itse haluaa.

Tiibetinspanieli on älykäs rotu. Se saa omistajansa tekemään aina niin kuin se itse haluaa. Tipsujen huoltojoukot oppivatkin asian nopeasti. Ei pidä käsittää asiaa väärin – rotu on motivoitavissa myös harrastamiseen. Tämä vaatii vain omistajalta keskivertoa enemmän kärsivällisyyttä ja hyvää koiranlukutaitoa!

Muistelen välillä jo edesmennyttä Hannaamme. Ihana particolor- värinen neiti. Hannaa yritettiin pennuttaa pariinkin kertaan mutta se teki erittäin selväksi ettei halua lisääntyä. Ainakaan valittujen urosten kanssa. Se pörhistyi leijonaksi ja säikytteli pojat ruotuun. Hanna eli pitkän elämän kaverikoiranamme. Hanna ei koskaan sietänyt minkäänlaisia rajoitteita. Kaulapanta oli kauhistus, taluttimesta puhumattakaan. Ulkotarhat eivät myöskään pidelleet sitä vaan se kiipesi korkeiden aitojen yli kuin orava käyttäen hyväksi jopa pihalla kasvavia puita. Kerran ystävättäreni kanssa koiria ihastellessamme hän kysyi minulta että näkeekö hän oikein. Puussa on tiibetinspanieli. Vastasin vain että juu, se on meidän Hanna. Jatkoimme kahvihetkeä puusta laskeutuneen Hannan kanssa.

Tiibetinspanieli on mitä mainioin rotuvalinta pientä seurakoiraa etsivälle. Et enää koskaan ole yksin. Tipsu haluaa olla oman ihmisensä kanssa. Heti siinä sydämesi alla.

Perhosvaikutus ja muita sattumuksia

Valloittava, keveä olemus, viehkeä ulkonäkö, oppivainen luonne sekä iloisuus ja vilkkaus ovat papillonin ja phalénen erityispiirteitä. Nämä mannermaiset kääpiöspanielit eroavat toisistaan ainoastaan korvien asennon perusteella. Papillonin pystyt korvat muodostavat niiden reunoista kasvavine hapsuineen ikään kuin perhosen siivet, phalenen korvien taas riippuessa alaspäin poskea kevyesti koskettaen. Kansankielellä roduista käytetään yleisesti nimitystä perhoskoira.

Hugo

Talossamme on kasvatettu näitä hurmaavia koiria jo vuosikymmenien ajan. Nämä pienikokoiset elohiiret naurattavat tempauksillaan päivittäin. Erityisesti pentuina nämä koirat ovat todellisia ikiliikkujia. Olen joskus miettinyt nukkuvatko ne milloinkaan!

Härmä

Harjoituksissa yhteistyömme oli saumatonta. Pokaalinkiilto silmissäni osallistuimme kokeeseen. Alku oli lupaava. Ensimmäiset liikkeet menivät mallikkaasti. Kunnes oli luoksetulon vuoro…

Ensimmäinen oma koirani oli kutsumanimeltään Hippula. Arvannet miksi. Tämä koira oli hyvin pienikoinen ja siro sekä äärimmäisen nopeaälyinen. Se oli usein mukanani harjoituksissa kouluttaessani saksanpaimenkoiriani. Hippula seurasi harjoituksia kentän laidalla lepäillen makuualustansa päällä. Ja mitä ilmeisimmin painoi mieleensä kaiken näkemänsä sillä se oppi peruskäskyt vain katsomalla. Oli huvittavaa kun huomasin että antaessani paimenelle käskyn ”istu” nousi myös Hippula istumaan. Maahan- seiso- seuraa- tänne. Hippula oppi ne nopeammin kuin saksanpaimenkoirani Jenni. Tämä pikkuruinen koira hurmasi palveluskoiraväen nokkeluudellaan. Niinpä harjoittelimme ihan oikeasti Hippulan kanssa kerhomme leikkimielisiä tottelevaisuuskokeita silmälläpitäen. Harjoituksissa yhteistyömme oli saumatonta. Pokaalinkiilto silmissäni osallistuimme kokeeseen. Alku oli lupaava. Ensimmäiset liikkeet menivät mallikkaasti. Kunnes oli luoksetulon vuoro. Hippula lähti etenemään vauhdikkaasti luokseni käskyn saatuaan. Se juoksi luokseni ja jatkoi siitä kulkuaan pyörähtämällä muutaman kerran jalkojeni ympäri ja siitä vauhdilla arvostelevan tuomarin eteen istumaan..Kyllä nuorta tyttöä silloin nolotti. Ja yleisöllä oli mahdottoman hauskaa. Eihän sillä suorituksella tietenkään voitettu mutta taisimme saada ruusukkeen kannustuspalkintona. Erinomaisen hyvä yritys! Ei se täsmällinen suorittaminen vaan pursuava elämänilo! Todellista perhosenergiaa siis. Nopeutensa ja ketteryytensä ansiosta perhoset ovat omiaan myös agilityssä. Omissa kasvateissammekin on useita lajissa menestyneitä koiria. Oikein motivoituina nämä koirat suorastaan lentävät radalla!

Perhoset osallistuvat mielellään perheidensä kanssa kaikkeen tekemiseen. Pienestä koostaan huolimatta ne ovat reippaita ja innokkaita lenkkeilijöitä. Ainakin hyvän sään sattuessa. Omia perhosvanhuksiamme saa suorastaan houkutella ulkoilemaan sadepäivän sattuessa. Hiukan hienotassuja siis. Vai onko se kuitenkin vain viisautta? Ulkoilla ehtii myöhemminkin.

Perhoskoirat ovat mitä mainioimpia seurakoiria. Pursuavaa elämäniloa kompaktissa koossa. Nämä ihastuttavat koirat ilahduttavat olemassaolollaan joka ikinen päivä. Pieni perhonen sylissä ei voi kuin hymyillä onnellisena. Sitä on todellinen Perhosvaikutus.

Harlem

Tanja Paasio

Minä olen LEX

Kokonaista 15 viikkoa nuori saksanpaimenkoiran alku. Minä muutin tänne Suomeen alkukesällä. Olen kuulemma ihan siniveristä sukua. Vaikka en kyllä tiedä siitä… Ilkeämielinen kissa raapaisi minua kuonosta ja ihan punaista siitä naarmusta tullut veri oli. Onneksi me saksanpaimenkoiranuorukaiset ei paljon piitata pikku kolhuista. Tekevälle sattuu. Ja paljon tekeville sattuu useammin.

Minä olen Lex. Kuva Tanja Paasio

Sain tehtäväksi kertoa erilaisista palveluskoiraharrasteista, joihin sinäkin voit oman pentusi kanssa osallistua. Koska en sattuneesta syystä ole itse päässyt vielä kaikkea kokeilemaan, niin kannattaa kurkistaa sellaisen Kennelliiton tai Palveluskoiraliiton sivuille. Sieltä löydät paljon lisätietoa ja jos et tajua niin on siellä kai joku puhelinnumerokin mihin voi soittaa. Päiväsaikaan tietenkin.

Suojelu on meille saksanpaimenkoirille ihan paras juttu. Minun isä ja emo onkin sellaisia suojelukoiria. Ihan niin kuin niiden vanhemmat ja taas niiden vanhemmat. Voi niitä esi-isiä olla enemmänkin mutta kun minä osaan laskea vasta kymmeneen! Meidän on tarkoitus suojella meidän perheitä ja niiden tavaroita rosvoilta. Se suojelujuttu ei tule ihan itsestään vaikka olisi luonnostaan lahjakas. Siksi me harjoitellaan sitä sellaisella koulutuskentällä, missä se rosvoksi pukeutunut odottaa sinua. Se pomppii hauskasti ja joskus se huutaakin. Sitä pitää säikytellä haukkumalla. Kun se sitten pelästyy ja juoksee karkuun, voit olla tosi tyytyväinen itseesi. Joskus se rosvo kuitenkin kääntyy takaisin ja tulee tosi lähelle. Silloin täytyy ottaa järeät hampaat käyttöön ja tarttua krokotiilin otteella sen käteen. Jos pidät kiinni tosi kovaa ja täysin hampain niin sen rosvon käsi irtoaa ja sinä saat tehdä sillä kädellä mitä haluat. Minä ajattelin kerätä niitä meidän autotalliin. Pahan päivän varalle. Jos joltain puuttuu käsi niin minä voin sitten lahjoittaa sellaisen. Tulee hyvä mieli kun voi olla avuksi! Sellaisia me Palveluskoirat ollaan.

Jos pidät kiinni tosi kovaa ja täysin hampain niin sen rosvon käsi irtoaa ja sinä saat tehdä sillä kädellä mitä haluat.

Sitten on jäljestäminen. Siinä on tarkoituksena etsiä metsään kadonnut ihminen. Tai joskus eläinkin. Voiko muuten hirvet eksyä? Jäljestämistä harjoitellaan siten että ihminen kävelee pellolla ristiinrastiin ja tiputtelee jalanjälkiinsä makoisia makkaranpaloja. Ensin ne makkarat on tärkeitä. Mutta kun olet tarpeeksi kauan harjoitellut niin sitten onkin jo ihan parasta vain se etsiminen. Aina sieltä jäljeltä ei löydy mitään mainittavaa. Mutta yrittämisestäkin palkitaan. Lopuksi saa aina jotain hyvää syötävää. Niin kuin lihapullia tai sellaista.

Viesti on sitten sitä kun sotien aikana me koirat kuljetettiin rintamien välillä kirjelappusia kaulapannoissa. Onneksi nyt ei ole sitä sotaa mutta idea on sama. Voi vaikka lähettää lapun isännälle että heti kotiin sieltä. Ruoka on ollut pöydässä jo kolme päivää. Tähän lajiin tarvitaan muuten kaksi ihmistä. Että olisihan se hyvä saada se Isäntäkin kotiin. Harrastusmielessä.

Siniveristen sukua. Lex 14 viikkoa. Kuva Tanja Paasio

Haku. Yhdistä edelliset niin se on siinä. Minun kaveri Brando löysi kerran metsästä mummon. Sillä oli auto hukassa. Brando vei mummon sen Emännän luokse joka etsi sen hukkaantuneen auton. Mummo ja Brando söi sillä aikaa eväitä. Taskulämpimiä meetwurstileipiä lujalla voilla.

Vesipelastus. Siinä pitää ensin osata uida. Mutta sitten vaan uidaan ympyrää ja tuodaan hukkuvia korvasta rannalle. Aika rivakasti. Nopeus on valttia tässä lajissa. Ne hukkuneet kun ei elä välttämättä kauaa.

Ja sitten on se tärkein. Eli tottelevaisuus. Siinä on vaikka mitä muistamista. Pitää oppia istumaan Emännän vasemmalla sivulla. Ja kulkea ihan sen jalassa kiinni. Ei saa yhtään edistää tai jätättää vaikka menisi kissa ohitse. Sitten pitää osata istua ja mennä maahan ja mikä vaikeinta, pysyäkin siellä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Jotkut edistyneet osaa kiivetä ja hypätä esteiden yli. Ne saa suorituksestaan palkaksi sellaisen ison puukapulan jonka ne joutuu kyllä heti antamaan pois. Ehkä ne saa sitten kotona sen takaisin. Kaikista tärkeintä on se ettei saa yhtään näyttää kuonoa. Pitää olla tosi kiltisti ja rauhallisesti. Vaikka sinun edessä irvistelisi Tosi Ruma Koira. Suututukseen tai sitten kisajännitykseen auttaa kun kuvittelet sen Ruman Koiran ilman turkkia. Sellaiseksi nahkasillaan olevaksi. Huumori auttaa tilanteessa kuin tilanteessa!

Tuota tottelevaisuutta voi harrastaa sitten ihan pikanakin jos on vain vähän aikaa. Se on nimeltään Rally-toko. Siinä mennään ihan formulavauhtia. Muuten sama.

On niitä lajeja sitten muitakin mutta minä en niistä tiedä. Paitsi kanttarelli-urheilusta. Pääsin meidän Doritin kanssa metsään niitä etsimään. Doritt löysi ja minä talloin ne. Että Doritilla olisi lisää tekemistä. Kiva retki oli!

Mutta eikun siis harrastamaan ja muistakaa lepäilläkin ettei tule sellaista ylikuntoa. Minun isoveli Rommel osaa muuten levätä ihan missä vaan ja koska vaan. Sillä on hyvät unenlahjat ja hermot kunnossa.

Rommel lepää. Kuva Tanja Paasio

Kivaa harrastuskesää toivottaa Sinun Lex  (Otello de Coroninas)