Minä olen LEX

Kokonaista 15 viikkoa nuori saksanpaimenkoiran alku. Minä muutin tänne Suomeen alkukesällä. Olen kuulemma ihan siniveristä sukua. Vaikka en kyllä tiedä siitä… Ilkeämielinen kissa raapaisi minua kuonosta ja ihan punaista siitä naarmusta tullut veri oli. Onneksi me saksanpaimenkoiranuorukaiset ei paljon piitata pikku kolhuista. Tekevälle sattuu. Ja paljon tekeville sattuu useammin.

Minä olen Lex. Kuva Tanja Paasio

Sain tehtäväksi kertoa erilaisista palveluskoiraharrasteista, joihin sinäkin voit oman pentusi kanssa osallistua. Koska en sattuneesta syystä ole itse päässyt vielä kaikkea kokeilemaan, niin kannattaa kurkistaa sellaisen Kennelliiton tai Palveluskoiraliiton sivuille. Sieltä löydät paljon lisätietoa ja jos et tajua niin on siellä kai joku puhelinnumerokin mihin voi soittaa. Päiväsaikaan tietenkin.

Suojelu on meille saksanpaimenkoirille ihan paras juttu. Minun isä ja emo onkin sellaisia suojelukoiria. Ihan niin kuin niiden vanhemmat ja taas niiden vanhemmat. Voi niitä esi-isiä olla enemmänkin mutta kun minä osaan laskea vasta kymmeneen! Meidän on tarkoitus suojella meidän perheitä ja niiden tavaroita rosvoilta. Se suojelujuttu ei tule ihan itsestään vaikka olisi luonnostaan lahjakas. Siksi me harjoitellaan sitä sellaisella koulutuskentällä, missä se rosvoksi pukeutunut odottaa sinua. Se pomppii hauskasti ja joskus se huutaakin. Sitä pitää säikytellä haukkumalla. Kun se sitten pelästyy ja juoksee karkuun, voit olla tosi tyytyväinen itseesi. Joskus se rosvo kuitenkin kääntyy takaisin ja tulee tosi lähelle. Silloin täytyy ottaa järeät hampaat käyttöön ja tarttua krokotiilin otteella sen käteen. Jos pidät kiinni tosi kovaa ja täysin hampain niin sen rosvon käsi irtoaa ja sinä saat tehdä sillä kädellä mitä haluat. Minä ajattelin kerätä niitä meidän autotalliin. Pahan päivän varalle. Jos joltain puuttuu käsi niin minä voin sitten lahjoittaa sellaisen. Tulee hyvä mieli kun voi olla avuksi! Sellaisia me Palveluskoirat ollaan.

Jos pidät kiinni tosi kovaa ja täysin hampain niin sen rosvon käsi irtoaa ja sinä saat tehdä sillä kädellä mitä haluat.

Sitten on jäljestäminen. Siinä on tarkoituksena etsiä metsään kadonnut ihminen. Tai joskus eläinkin. Voiko muuten hirvet eksyä? Jäljestämistä harjoitellaan siten että ihminen kävelee pellolla ristiinrastiin ja tiputtelee jalanjälkiinsä makoisia makkaranpaloja. Ensin ne makkarat on tärkeitä. Mutta kun olet tarpeeksi kauan harjoitellut niin sitten onkin jo ihan parasta vain se etsiminen. Aina sieltä jäljeltä ei löydy mitään mainittavaa. Mutta yrittämisestäkin palkitaan. Lopuksi saa aina jotain hyvää syötävää. Niin kuin lihapullia tai sellaista.

Viesti on sitten sitä kun sotien aikana me koirat kuljetettiin rintamien välillä kirjelappusia kaulapannoissa. Onneksi nyt ei ole sitä sotaa mutta idea on sama. Voi vaikka lähettää lapun isännälle että heti kotiin sieltä. Ruoka on ollut pöydässä jo kolme päivää. Tähän lajiin tarvitaan muuten kaksi ihmistä. Että olisihan se hyvä saada se Isäntäkin kotiin. Harrastusmielessä.

Siniveristen sukua. Lex 14 viikkoa. Kuva Tanja Paasio

Haku. Yhdistä edelliset niin se on siinä. Minun kaveri Brando löysi kerran metsästä mummon. Sillä oli auto hukassa. Brando vei mummon sen Emännän luokse joka etsi sen hukkaantuneen auton. Mummo ja Brando söi sillä aikaa eväitä. Taskulämpimiä meetwurstileipiä lujalla voilla.

Vesipelastus. Siinä pitää ensin osata uida. Mutta sitten vaan uidaan ympyrää ja tuodaan hukkuvia korvasta rannalle. Aika rivakasti. Nopeus on valttia tässä lajissa. Ne hukkuneet kun ei elä välttämättä kauaa.

Ja sitten on se tärkein. Eli tottelevaisuus. Siinä on vaikka mitä muistamista. Pitää oppia istumaan Emännän vasemmalla sivulla. Ja kulkea ihan sen jalassa kiinni. Ei saa yhtään edistää tai jätättää vaikka menisi kissa ohitse. Sitten pitää osata istua ja mennä maahan ja mikä vaikeinta, pysyäkin siellä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Jotkut edistyneet osaa kiivetä ja hypätä esteiden yli. Ne saa suorituksestaan palkaksi sellaisen ison puukapulan jonka ne joutuu kyllä heti antamaan pois. Ehkä ne saa sitten kotona sen takaisin. Kaikista tärkeintä on se ettei saa yhtään näyttää kuonoa. Pitää olla tosi kiltisti ja rauhallisesti. Vaikka sinun edessä irvistelisi Tosi Ruma Koira. Suututukseen tai sitten kisajännitykseen auttaa kun kuvittelet sen Ruman Koiran ilman turkkia. Sellaiseksi nahkasillaan olevaksi. Huumori auttaa tilanteessa kuin tilanteessa!

Tuota tottelevaisuutta voi harrastaa sitten ihan pikanakin jos on vain vähän aikaa. Se on nimeltään Rally-toko. Siinä mennään ihan formulavauhtia. Muuten sama.

On niitä lajeja sitten muitakin mutta minä en niistä tiedä. Paitsi kanttarelli-urheilusta. Pääsin meidän Doritin kanssa metsään niitä etsimään. Doritt löysi ja minä talloin ne. Että Doritilla olisi lisää tekemistä. Kiva retki oli!

Mutta eikun siis harrastamaan ja muistakaa lepäilläkin ettei tule sellaista ylikuntoa. Minun isoveli Rommel osaa muuten levätä ihan missä vaan ja koska vaan. Sillä on hyvät unenlahjat ja hermot kunnossa.

Rommel lepää. Kuva Tanja Paasio

Kivaa harrastuskesää toivottaa Sinun Lex  (Otello de Coroninas)

 

 

Koiran kanssa hyödyksi – tavoitteena etsintäkoirakon ura

En ymmärtänyt, minkälaiseen haasteeseen tartuin, kun päätin ottaa itselleni ensimmäisen koiran, valita roduksi parsonrussellinterrierin ja pyrkiä etsintäkoiran (myös ”pelastuskoiran”) ohjaajaksi. Nyt noin neljän vuoden jälkeen voin todeta, että matka on ollut pitkä ja kivinen.

Ensisijaisesti lähdin hankkimaan koiraa elämänmuutoksen tukijaksi ja liikkumiseen kannustajaksi. Samalla ajattelin, että olisi hienoa, jos pystyisin olemaan koirani kanssa jotenkin hyödyksi. Olin jo vuosia harrastanut ensiapuryhmätoimintaa eri paikkakunnilla ja tutustunut myös Vapaaehtoisen pelastuspalvelun toimintaan etsintäkurssin ja muutamien harjoitusten kautta. Tällä ajatuksella lähdin valitsemaan koiraa – josko meistä jonain päivänä tulisi oikea etsintäkoirakko.

Etsin pientä tai pienehköä rotua, joka paitsi liikuttaisi emäntää, myös jaksaisi puurtaa etsintätöissä. Päädyin selvittelemään parsonrussellinterrierin hankintaa Kennel Green Perry’sin Petra Morbinin pakeille. Petra nauroi koiranhankinnan SWOT-analyysilleni (vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet, uhat), mutta jaksoi vastailla kysymyksiini parsonin ominaisuuksista. Otin myös yhteyttä etsintäkoirana toimineen parsonin ohjaajaan, ja toiseenkin parsonien kanssa ihmisetsintää harrastaneeseen. Minulle kerrottiin eduista ja haasteistakin, mutta ylpeästi ajattelin ne selättäväni. Niinpä meille muutti parsonpoika Arvi.

Näin jälkikäteen ajatellen, itsenäiseen työskentelyyn tarkoitettu, sitkeä luolakoira ei taatusti ollut helpoin vaihtoehto aloittaa etsintäkoiraohjaajaksi kouluttautumista. Kokeneempi ohjaaja olisi varmasti osannut alusta asti kouluttaa itsenäistä ja riistaviettistä koiraa. Minä vein pennun metsään, ja nenä vei sen riistan jäljille. Tietoni pelastuskoiran ominaisuuksista rajoittuivat lähinnä siihen, että koiran pitää irrota ohjaajastaan eikä sen ole hyvä ”kysellä” liiaksi ohjaajalta neuvoja, joten en liiaksi huudellut koiraa sen ollessa vapaana. Pentukursseista yms. huolimatta koirankouluttajan taitoni koostuivat lähinnä komentamisesta ja pakottamisesta, eikä yhteistyöstä koiran kanssa ollut tietoakaan. Niinpä sain mitä tilasin; ei-hallinnassa olevan koiran, jota ei voinut päästää lainkaan vapaaksi, tai muuten se lähti riistan jäljille.

Parsonissa, ainakin tässä omassa koirassani, on myös etsintäkoiraksi hyviä ominaisuuksia ihan luonnostaan. Koira on saalisviettinen ja aktiivinen, joten etsintätehtävällä pitkäkestoisuus, olosuhteet tai muut epämukavuudet eivät helposti saa koiraa luopumaan tehtävästä. Pieni koko on joissakin maastoissa haitta, esimerkiksi jos nuoria puita on kaadettu ja jätetty maatumaan. Koira on kuitenkin ketterä ja varmajalkainen, se kiipeää mielellään ja menee luolakoirana pelottomasti ahtaisiinkin paikkoihin. Etsintäkoiran tulee kyetä toimimaan kaikenlaisilla alustoilla. Itsenäisyydestä ja ei-ohjaajaherkkyydestä on hyötyä, kun koira pystyy hajun saadessaan ”vastustamaan” ohjaajansa rintamasuuntaa. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna jokin toinen rotu olisi voinut olla helpompi kokemattomalle ohjaajalle. Tästä ehkä kertoo se, että edustamme koirani kanssa kaksin yhdistyksemme terrieriosastoa. Ohjaajan kanssa yhteistyötä tekevä rotu, saalisviettinen, keskikokoinen, liikkumaan luotu, säänkestävä – tässä on esimerkkejä monen ohjaajan valintakriteereistä koiralle. Toki yksilökin vaikuttaa, ja myös sekarotuisia etsintäkoiria on paljon koulutettu hälytystasolle asti.

Etsintäkoiraksi harjoitteleva Arvi on löytänyt maalihenkilön puutason alta ja odottaa, että maalihenkilö antaa sille palkkion purkista. Kuva: Anna Kaipanen

Kokeneempi koiraihminen saisi varmasti koulutettua parsonista hyvän etsintäkoiran. Parsoneita on tällä hetkellä virkakoirina noin viisi kappaletta, ja ne toimivat poliisin, Puolustusvoimien ja Rikosseuraamuslaitoksen erikoisetsintäkoirina. Rajavartiolaitoksellakin parsoneita on ollut. Oikeissa käsissä parson on melkoinen tehopakkaus pieneksi työkoiraksi.

Etsintäkoiran ohjaajan taidot ovat myös tärkeitä. Sitoutuneisuus ja auttamisen motivaatio vievät eteenpäin, kun epäonnistumiset ottavat päähän tai kurjassa säässä metsässä piilottelu tympii. Pitäisi osata suunnistaa, antaa ensiapua, viestiä viisaasti, eikä hyvästä henkisestä ja fyysisestä kunnostakaan olisi haittaa. Tärkein etsintäkoiran ohjaajan taito lienee kuitenkin koiranlukutaito, ja sitä ei kaiketi voi oppia kirjoista. Miltä oma koira näyttää, kun se saa hajun ihmisestä? Heikon hajun, entä vahvan hajun? Miten se reagoi esineeseen? Miltä näyttää kaksi tuntia vanhan jäljen ajaminen, entä seitsemän tuntia vanhan? Mitä tarkoittaa, jos koira pysähtyy ja syö heinää? Mistä erottaa, onko koiralla työn alla ihmisen vai eläimen jälki? Näiden kysymysten selvittämiseen auttavat vain lukemattomat tunnit katsellen omaa ja toisten koiria tekemässä nenätyötä, ja kokeneempien antamat vinkit ja neuvot. Lisäksi pitäisi osata huoltaa koiran ja omaa kuntoa niin, että molemmat säilyisivät työkykyisinä.

Monta vuotta ja lukuisia koiran kanssa ja ilman koiraa metsissä, taajamissa ja rakennuksissa vietettyjä tunteja on kulunut. Olen opiskellut operantin ehdollistamisen ja positiivisen vahvistamisen keinoja. Olen luopunut kissoistani, jotta kaikille eläimille saataisiin stressittömämpi elämä, ja minulle myös. Hiljalleen olemme saaneet rakennettua koiran kanssa jonkinlaista yhteistyötä ja kontaktinpitoa ja näin vahvistettua lähellä pysymistä. Luottamus siihen, että etsintäkoiran univormu päällään koira valitsee ihmisen hajun riistan sijaan, on vahvistunut. En olisi päässyt tähän tilanteeseen ilman oman treeniryhmäni jäsenten ja lehmänhermoisten kouluttajieni apua.

Minua on auttanut paljon myös tavoitteiden ja osatavoitteiden asettaminen sekä treenipäiväkirjan pitäminen. Ensin määritellään, millainen olisi itselle optimaalinen työkaveri, etsintäkoira. Sitten pohditaan, mitä asioita vahvistamalla tuohon tavoitteeseen olisi mahdollista päästä. Asetetaan puolivuotistavoite. Seurataan tavoitteen toteutumista. Iloitaan, kun tavoite on saavutettu. Suunnitellaan jokaiselle kerralle osatavoitetta tukeva treenin sisältö; mitä on sillä kerralla tarkoitus harjoitella. Asetetaan tavoiterima niin, että voidaan saada enimmäkseen onnistumisia. Treenin lopuksi mietitään ryhmäläisten kanssa yhdessä, mikä meni hyvin, mikä huonosti, ja mitä ensi kerralla harjoitellaan. Minä kirjaan havainnot ylös treenipäiväkirjaan ja myöhemmin Exceliin. Pikkuhiljaa olen oppinut itsekin arvioimaan tekemistämme ja suunnittelemaan seuraavia askelia treenaamisessa. Treenipäiväkirjan pitämisessä on sekin hyvä puoli, että edistymisen todella näkee, ”puoli vuotta sitten treenasimme vielä noita juttuja”. Etsintäkoiran ohjaajaksi kouluttamisessa ehkä vaikeinta on kouluttaa itseään niin, että voisi kouluttaa koiraansa.

Meillä on vielä pitkä matka edessämme, jos etsintäkoirakoksi mielimme. Koira on nyt 4,5-vuotias eikä sen hallinta edelleenkään ole toivottavalla tasolla. Ihmisen löydön jälkeisen ilmaisemisen kouluttaminen on pahasti kesken. Partioinnista (ilmavainutyöskentelystä) ja jäljestyksestä on vasta alkeet hallussa, ja taajamassa työskentelyssä on liikaa pahoja häiriöitä. Kaikki kokeet ja viranomaisen käyttöönottotarkastus ovat tietenkin suorittamatta. Voi siis olla, että emme parsonini kanssa koskaan valmistu hälytyskelpoiseksi etsintäkoirakoksi, mutta jääräpäisen ohjaajan ja sitkeän parsonin koirakko ei helposti luovuta. Omalla osallistumisellani koiratoimintaan olen kuitenkin ollut avuksi toisten koirakoiden etenemisessä. Etsintätehtävillä koirapartion suunnistajana tai muussa roolissa toimiminen auttaa sekin kadonneita.

Ehkä kuitenkin olen jo nyt onnistunut koiranhankinnan tavoitteissani – koira liikuttaa minua, ja koiraharrastukseni kautta voin olla muille hyödyksi. Tärkeintä kai onkin matka, ei perille pääseminen.

Tekevä koira on onnellinen

Olen itse aloittanut ”koiraurani” 80-luvun lopussa erittäin vanhakantaisilla perintönä tulleilla tiedoilla ja koira oli ihan perus monirotuinen ”kotikoira”. 90-luvun puolessa välin lähdin silloisen koirani kanssa harrastamaan erilaisia lajeja ja saamaan itsekin oppia koirankoulutukseen. Valikoima tuolloin oli lähinnä agility ja toko. Tokoa harrastivat enemmän palveluskoirarotuisten harrastajat ja agilityssakin rotukirjo oli huomattavasti laajempi kuin tänä päivänä.

Tässä ollaan treenaamassa tokon perusteita 2011 Espoossa. Koira saa namia luovuttaessaan patukan nätisti.

Opetusmenetelmät olivat hyvinkin kirjavia riippuen kouluttajasta ja hänen taustastaan – lähinnä harrastamastaan lajista. Ei puhuttu sen kummemmin menetelmistä. Oli palkkaus (nami, lelu, kehut ja edistyneemmillä naksut) ilman ”tyylisuuntia”.Tänä päivänä koulutusten ”tyylisuunnat” ovat jo melkein kuin uskontoja ja uskollisimmilla tyylisuuntien kannattajilla melkoisen mustavalkoinenkin näkemys muista toimintamalleista. Aikaisemmin painotettiin enemmän sitä, että koitettiin hakea koiralle sen tapa kouluttaa ja opeteltiin ehkä enemmän erilaisilla versioilla kuin nykyisin. Siinä punnittiin kouluttajankin osaamista löytää ja kyetä tarjoamaan versioita päästä tavoitteeseen. Olen miettinyt tätä kovasti. Auttoiko aikaisemmin esim. agilityssa ollut rotujen kirjo ymmärtämään paremmin koirien erilaisuutta? Pitikö kouluttajan oikeasti perehtyä enemmän eri rotujen toimintamalleihin ja vietteihin? Harrastettiinko aikaisemmin enemmän monipuolisesti yhdellä koiralla oppien näin eri lajien sisällä yleisesti käytettyjä malleja enemmän? En ole keksinyt vastauksia pohdintoihini.

Tässä on kolmen lauman koiria vuodelta 2003, jotka viettävät mökkilomaa yhdessä. Airista ei kiinnosta vieraan ihmisen (minun) koulutustuokio. Lomallakin on hyvä pitää perustavoista kiinni ja ylläpitää kontaktia ja tässä esim malttia olla kuulolla ja pysähtyä.

Olen törmännyt useinkin siihen, että aktiivinen kouluttaja erikoistuu tiettyyn omannäköiseensä toiminta- tai tyylisuuntaukseen ja opeissa käy erilaisia ihmisiä. Joillekin opit sopivat täydellisen sujuvasti ja asiat etenevät. Sitten on ohjaajia, joiden motoriikkaan tai toimintatapaan (tai kyseisen ihmisen omaan oppimistyyliin) se malli ei luontevasti istu ja kuitenkin sinnikkäästi hinkataan ja hinkataan, koska kouluttaja on hyvä ja menetelmä suosittu.

Koen itse jälkikäteen tarkasteltuna isona etuna sen, että olen päässyt kouluttamaan ja oppimaan vuosien mittaan hyvin erilaisten rotujen toimintatapoja ja oppimistyylejä. Olen vuosien mittaan harrastanut useita eri lajeja agilitystä raunioiden kautta metsästyskoirien käyttökokeisin ja päässyt näkemään erilaisia koulutuskulttuureita. Hyvä puoli tässä on ollut se, että olen saanut oppia ja nähdä useita erilaisia versioita koulutusmenetelmistä varsin erityyppisille koirille. Ihan kaikkea en hyväksy. Osa ei sovi minulle tai harrastamalleni roduille tai menetelmä on liian monimutkainen tyyliini. Parasta on kuitenkin se, että osaan versioida yksilöihin ja tilanteisiin erilaisia tapoja, jos yksi ei toimi. Tai jos tiedän tyylin, joka koiralla/lajissa toimisi, tiedän keneltä apua haen. Erilaisista neuvoista voi itse ottaa käyttöön sopivimmat tai toimivimmat.

Tämä kuva on 11 vuoden takaa agilitykisoista Porvoossa, jossa sijoituin staffini kanssa medi II-luokassa toiseksi. Huomaa kisa-asu ja palkinnot 🙂 Tuomarina Anne Savioja kättelemässä juuri voittanutta, nykyisinkin aktiivisesti palkintosijoja agilityssa napsiva kasvattajakollegaani Sari Puusaarta.

Seuraavat asiat ovat kuitenkin tyylisuunnasta huolimatta tosia: tekevä koira on onnellinen koira. Ihan sama, onko motivaationa nakki vai pallo, niin yhdessä tekeminen vahvistaa koiran ja omistajan suhdetta. Hyvässä hengessä tehty harjoitus, leikki tai leikin ohessa tehty koulutus tuo kummallekin positiivista energiaa ja lujittaa suhdetta. Toistot vahvistavat suoritusta ja oikean suorituksen vaatimisesta/tekemisestä lintsaaminen ei aikaansaa tasaista toivottua toimintaa. Parasta olisi, jos omistaja/kouluttaja osaisi tuohon ympärille valita sopivimman menetelmän lukemattomien keinojen pakista ja tarvittaessa muuttaa menetelmää, jos tuntuu jumittavan. Pääasia, että tekee yhdessä ja opettelee ”koiraa”. Opettelee asioita ja menetelmiä sekä valitsee niistä itselleen ja koiralleen sopivimmat. Ja hyväksyy, ettei ole vain yhtä ainoaa oikeaa tapaa ja on avoin näkemään erilaisten toimien hyvät puolet eri tilanteissa ja eri yksilöille. Hyväksyy myös sen, että eri rotuiset koirat ovat erilaisia, toimivat eri tavoin ja niiden käyttötarpeet ovat erilaisia. Koirissa on myös erilaisia oppijoita rotujenkin sisällä. Erilaisuus on rikkautta ja antaa erilaisia asioita. Pääasia, että edetään hyvän kautta ja tehdään.

Petra Morbin
Kirjoittaja on itse nyt sivustaseuraajana monessa harrastuksessa ja odottaa taas paluuta ”sorvin äärelle”. Tulin hyvälle mielelle katsellessani vanhoja luvia tähän. Harmi vain, kun 90-luvulla ei kulkenut kamera mukana koiratreeneissä.