Lex ja Omppu – tarina luopumisesta

Minä olen jo 9 kuukautta vanha! Edelleen tosi pentumainen, sanovat. Ei pidä paikkaansa. Olen vain elämäniloinen ja riehakas! Me koirat eletään hetkessä ja otetaan ilo irti aina kuin mahdollista. Me ei murehdita huomista eikä surra eilistä, me ollaan vaan. Olkaa tekin. Elämä on paljon mukavampaa sillä lailla.

Me koirathan ollaan tosi sosiaalista sakkia, tykätään muodostaa pienempiä tai suurempia laumoja. Jokaisella koiralla olisi hyvä olla ikioma Kaverikoira. Kivaa jos sellainen asuu teillä mutta voi sellaisen Kaverin löytää vaikka lenkkipolulta. Minulla oli aiemmin enemmän kavereita mutta nyt olen muuttanut Uuteen Kotiin. Täällä minulla on vain kaksi Kaveria mutta Aida ja Simo on tosi kivoja! Ne on minunlaisia eli saksanpaimenkoiria. On täällä kissojakin, nekin on ihan oolrait.

Mutta minulla oli myös veli.

Sen nimi oli Omppu. Me tultiin tänne Suomeen yhdessä lentokoneella. Minä jäin ensin minun Kotiin ja Omppu lähti sen Kotiin aika lähelle meitä. Meidän piti tapailla säännöllisesti kivojen leikkien merkeissä. Mutta me tavattiin melkein heti uudelleen kun kävi tosi kurja juttu. Minun veljeä pisti käärme. Eihän se osannut varoa sellaista, luuli ehkä kepiksi. Omppu tuli hirmuisen kipeäksi. Sitä hoidettiin eri eläinlääkärien toimesta ja ne teki mitä ne pystyi. Loppu oli kiinni Ompun omasta elinvoimasta. Omppu tuli meille hoitoon ja oli tosi surkean näköinen. Minä en saanut leikkiäkään sen kanssa kun se ei jaksanut edes päätä nostaa. Mutta me nuuhkittiin toisiamme joka päivä. Joskus makailin sen vieressä ja maistelin sen leluja että ne pysyisi tuoreina. Se oli viikkoja tosi huonona eikä voinut edes syödä tavallista ruokaa. Minun Emäntä ruokki sitä ja sille piti antaa vettäkin sellaisella ruiskulla kun sen leuat ei oikein auenneet kunnolla. Mutta minun veli oli Taistelija. Se jäi eloon! Se oli kuulemma ihan ihme. Mikäs ihme se nyt oli, reipasta ja elinvoimaista sukua kun ollaan.

Omppu oli meillä aika pitkään ja me saatiin jo painiakin pihalla. Se joutui käydä pistettävänä siellä eläinlääkärillä tosi usein ja kyllähän siellä sanottiin että on mahdollista että sille tulee myöhemmin jotain vaivaa vaikka tilanne olikin jo parempi. Siitä otettiin niin paljon verikokeitakin että sitä ihan itketti aina kun se näki eläinlääkärin. Minä sanoin että sen pitää nyt olla reipas ja kyllähän se sitten olikin. Minun veli.

Ompulle määrättiin tarkka ruokavalio ja jatkohoitoja. Omppu pääsi takaisin omaan Kotiinsa. Se kasvoi hyvin ja oli taas oma iloinen Omppunsa. Se oli Simon paras Kaveri. Ne nukkuikin ihan kylki kyljessä. Me kaikki uskallettiin jo toivoa parasta. Mutta yhtenä aamuna Omppu ei pysynytkään jaloillaan. Se vietiin heti sinne eläinlääkärille. Minun Emäntä lähti mukaan. Hyvä että lähti. Koska Omppu jäi sinne. Mitään ei ollut enää tehtävissä ja Omppu nukkui pois ihan hiljaa.

Ompun paikka sohvalla jäi liian tyhjäksi joten me päätettiin porukalla että minä muutan sinne sohvalle. Nyt Simolla ja Aidalla on taas ikioma paras Kaveri. Minä – Lex.

Mutta me ei koskaan unohdeta sinua Omppu Leijonamieli. Kiitos elämästäsi ja siitä että OLIT.

Veljesi Lex

Tiibetinspanieli – koira maailman huipulta

Tiibetinspanielityyppisiä koiria on ollut tiettävästi olemassa jo ennen ajanlaskumme alkua. Himalajan jylhissä maisemissa näitä koiria pidettiin arvostettuina lemmikkeinä luostareissa. Ihastuttavan tarinan mukaan niiden tehtävänä oli pyörittää buddhalaisia rukousmyllyjä etukäpälillään takajaloillaan seisten. Oli tarina totta tai ei, monet tiibetinspanielit todella tanssahtelevat nykyäänkin etukäpäliään somasti ilmassa heiluttaen. Tiibetinspanieleita pidettiin pyhinä koirina ja siksi niitä ei myyty. Tiibetinspanieleita saatettiin tosin lahjoittaa arvostetuille vieraille erityisenä suosionosoituksena.

Rodun länsimainen historia alkoi Englannista josta koiria kulkeutui myöhemmin myös Suomeen. Kotimainen kasvatustyömme on ollut menestyksekästä ja siksipä tänä päivänä rotumme populaatio on maailman suurimpia väestömäärään suhteutettuna. Suomalaiset koirat ovat kansainvälisesti erittäin arvostettuja. Tiibetinspanieleiden rotujärjestö yhdessä kasvattajien kanssa tekee ansiokasta työtä varjellessaan tätä hurmaavaa rotua.  Tiibetinspanieli on itsetietoinen, ylväs, valpas, hyväluonteinen sekä uskollinen Ystävä pienessä koossa.

Tipsut ovat todellisia persoonia. Vaikka rodusta onkin jo vuosikymmenien kokemus, silti aina välillä yllättyy näiden karvakorvien aivoituksista. Talomme vanhin uros Jamppa tarvitsee suunnattomalle egolleen tilaa. Jamppa ei voi mennä ovista ulos ellei niitä avata Hänen Ylhäisyydelleen valmiiksi. Itse ymmärrän toki seistä kunnioittavasti oven takana. Kehnon sään sattuessa on vain odotettava oven takana meneekö koirani ulos vai ei. Tuumatessa vierähtää joskus tovi jos toinenkin. Tyttötrioni Tadita, Karma sekä Tinka eivät voi koskaan tulla suoraan sisälle vaan ensin on aivan pakko pyörähtää kuistin sohvan ja ikkunalaudan kautta tarkistamaan tilannetta. Ja samalla pyyhkiä tassut. Vuosien opettamisesta huolimatta ne tekevät aina samoin. Joten kuistimme tipsunpuoleisille ikkunoille ei laiteta kukkia tai kynttilälyhtyjä. Haittaavat näkyvyyttä, ainakin tyttöjen mielestä!

Tiibetinspanieli on älykäs rotu. Se saa omistajansa tekemään aina niin kuin se itse haluaa.

Tiibetinspanieli on älykäs rotu. Se saa omistajansa tekemään aina niin kuin se itse haluaa. Tipsujen huoltojoukot oppivatkin asian nopeasti. Ei pidä käsittää asiaa väärin – rotu on motivoitavissa myös harrastamiseen. Tämä vaatii vain omistajalta keskivertoa enemmän kärsivällisyyttä ja hyvää koiranlukutaitoa!

Muistelen välillä jo edesmennyttä Hannaamme. Ihana particolor- värinen neiti. Hannaa yritettiin pennuttaa pariinkin kertaan mutta se teki erittäin selväksi ettei halua lisääntyä. Ainakaan valittujen urosten kanssa. Se pörhistyi leijonaksi ja säikytteli pojat ruotuun. Hanna eli pitkän elämän kaverikoiranamme. Hanna ei koskaan sietänyt minkäänlaisia rajoitteita. Kaulapanta oli kauhistus, taluttimesta puhumattakaan. Ulkotarhat eivät myöskään pidelleet sitä vaan se kiipesi korkeiden aitojen yli kuin orava käyttäen hyväksi jopa pihalla kasvavia puita. Kerran ystävättäreni kanssa koiria ihastellessamme hän kysyi minulta että näkeekö hän oikein. Puussa on tiibetinspanieli. Vastasin vain että juu, se on meidän Hanna. Jatkoimme kahvihetkeä puusta laskeutuneen Hannan kanssa.

Tiibetinspanieli on mitä mainioin rotuvalinta pientä seurakoiraa etsivälle. Et enää koskaan ole yksin. Tipsu haluaa olla oman ihmisensä kanssa. Heti siinä sydämesi alla.

’Äiti, matolla on pissit!’

Kirjoitin aikaisemmin siitä, miten niitä Onnellisia Rotukoiria aikaansaadaan. Nyt yksi aikaansaannot täällä opettelee perhekoiran aakkosia ja sisaruksetkin lensivät juuri pesästä omien ihanien ihmistensä luokse. Pentuprosessin alku ei ollut täydellinen. menetimme yhden pikkuisen. Sen suolisto ei ollut kehittynyt toimivaksi. Onneksi kaikki neljä muuta ovat olleet koko ajan täynnä terripoweria.

Äitikoira ja pikkuiset ulkoilemassa.

Yksi kiva asia pentuprojektin aikana on ihmiset. Meillä on käynyt paljon ihmisiä kylässä katsomassa pentuja ja pennut ovat varmasti saaneet syliä, rapsutuksia ja lasten seuraa. Nämä pennut ovat ilahduttaneet jo nyt monia ihmisiä ja mekin olemme taas uuden Onnellisia Rotukoiran omistajia. Ajatuksissa on kokeilla useampaakin harrastusta ja näyttelyitä, mutta ennen kaikkea on ilo seurata lapsiamme koirien kanssa. Pennun emä on ollut unelma kaverina kurakeittiöleikeistä yksin olemisen harjoitteluun ja pelottavissa tilanteissa lapsille valtava henkinen tuki. Lapsetkin oppivat vastuuta ja huolehtimista ja nyt myös pienemmät pääsevät opettelemaan pennun koulutuksen kuvioita.

Viimeinen halaus ennen uuteen kotiin muuttoa.

Kuluneella viikolla iso asia on ollut pentujen luovuttaminen. Olemme koko ajan jutelleet, että ne ovat meillä kasvamassa jonkin aikaa. Kaikki uudet perheet ovat käyneet lastenkin aikana kylässä ja meillä on ollut hyvä mieli, että teemme jotain, jolla voimme ilahduttaa ihmisiä ja saamme uusia ystäviä. Itkuilta ei ole vältytty. Olemme kovasti seuranneet kuvia, joita olemme nähtäväksemme pennuista uusissa kodeissaan saaneet. Ja voi mitä iloa onkaan leikkiä oman pennun kanssa! Vaikka äiti olikin tylsä, eikä jokainen kolmesta tytöstä saaneet omaa koiraa vaan yhden yhteisen.

Työtä tämä teettää. Koko pentuprojekti lasten keskellä. Aivan ihania muistoja lapsillekin nämä. Eikä näitä kuvia katsellessa voi muuta kuin tulla hyvälle tuulelle.

Äiti ne tykkää musta!

Petra Morbin

Kirjoittaja on Kennel Green Perry’sin takana ja elää ruuhkavuosia koirien ja lasten ympäröimänä

Minä olen LEX

Kokonaista 15 viikkoa nuori saksanpaimenkoiran alku. Minä muutin tänne Suomeen alkukesällä. Olen kuulemma ihan siniveristä sukua. Vaikka en kyllä tiedä siitä… Ilkeämielinen kissa raapaisi minua kuonosta ja ihan punaista siitä naarmusta tullut veri oli. Onneksi me saksanpaimenkoiranuorukaiset ei paljon piitata pikku kolhuista. Tekevälle sattuu. Ja paljon tekeville sattuu useammin.

Minä olen Lex. Kuva Tanja Paasio

Sain tehtäväksi kertoa erilaisista palveluskoiraharrasteista, joihin sinäkin voit oman pentusi kanssa osallistua. Koska en sattuneesta syystä ole itse päässyt vielä kaikkea kokeilemaan, niin kannattaa kurkistaa sellaisen Kennelliiton tai Palveluskoiraliiton sivuille. Sieltä löydät paljon lisätietoa ja jos et tajua niin on siellä kai joku puhelinnumerokin mihin voi soittaa. Päiväsaikaan tietenkin.

Suojelu on meille saksanpaimenkoirille ihan paras juttu. Minun isä ja emo onkin sellaisia suojelukoiria. Ihan niin kuin niiden vanhemmat ja taas niiden vanhemmat. Voi niitä esi-isiä olla enemmänkin mutta kun minä osaan laskea vasta kymmeneen! Meidän on tarkoitus suojella meidän perheitä ja niiden tavaroita rosvoilta. Se suojelujuttu ei tule ihan itsestään vaikka olisi luonnostaan lahjakas. Siksi me harjoitellaan sitä sellaisella koulutuskentällä, missä se rosvoksi pukeutunut odottaa sinua. Se pomppii hauskasti ja joskus se huutaakin. Sitä pitää säikytellä haukkumalla. Kun se sitten pelästyy ja juoksee karkuun, voit olla tosi tyytyväinen itseesi. Joskus se rosvo kuitenkin kääntyy takaisin ja tulee tosi lähelle. Silloin täytyy ottaa järeät hampaat käyttöön ja tarttua krokotiilin otteella sen käteen. Jos pidät kiinni tosi kovaa ja täysin hampain niin sen rosvon käsi irtoaa ja sinä saat tehdä sillä kädellä mitä haluat. Minä ajattelin kerätä niitä meidän autotalliin. Pahan päivän varalle. Jos joltain puuttuu käsi niin minä voin sitten lahjoittaa sellaisen. Tulee hyvä mieli kun voi olla avuksi! Sellaisia me Palveluskoirat ollaan.

Jos pidät kiinni tosi kovaa ja täysin hampain niin sen rosvon käsi irtoaa ja sinä saat tehdä sillä kädellä mitä haluat.

Sitten on jäljestäminen. Siinä on tarkoituksena etsiä metsään kadonnut ihminen. Tai joskus eläinkin. Voiko muuten hirvet eksyä? Jäljestämistä harjoitellaan siten että ihminen kävelee pellolla ristiinrastiin ja tiputtelee jalanjälkiinsä makoisia makkaranpaloja. Ensin ne makkarat on tärkeitä. Mutta kun olet tarpeeksi kauan harjoitellut niin sitten onkin jo ihan parasta vain se etsiminen. Aina sieltä jäljeltä ei löydy mitään mainittavaa. Mutta yrittämisestäkin palkitaan. Lopuksi saa aina jotain hyvää syötävää. Niin kuin lihapullia tai sellaista.

Viesti on sitten sitä kun sotien aikana me koirat kuljetettiin rintamien välillä kirjelappusia kaulapannoissa. Onneksi nyt ei ole sitä sotaa mutta idea on sama. Voi vaikka lähettää lapun isännälle että heti kotiin sieltä. Ruoka on ollut pöydässä jo kolme päivää. Tähän lajiin tarvitaan muuten kaksi ihmistä. Että olisihan se hyvä saada se Isäntäkin kotiin. Harrastusmielessä.

Siniveristen sukua. Lex 14 viikkoa. Kuva Tanja Paasio

Haku. Yhdistä edelliset niin se on siinä. Minun kaveri Brando löysi kerran metsästä mummon. Sillä oli auto hukassa. Brando vei mummon sen Emännän luokse joka etsi sen hukkaantuneen auton. Mummo ja Brando söi sillä aikaa eväitä. Taskulämpimiä meetwurstileipiä lujalla voilla.

Vesipelastus. Siinä pitää ensin osata uida. Mutta sitten vaan uidaan ympyrää ja tuodaan hukkuvia korvasta rannalle. Aika rivakasti. Nopeus on valttia tässä lajissa. Ne hukkuneet kun ei elä välttämättä kauaa.

Ja sitten on se tärkein. Eli tottelevaisuus. Siinä on vaikka mitä muistamista. Pitää oppia istumaan Emännän vasemmalla sivulla. Ja kulkea ihan sen jalassa kiinni. Ei saa yhtään edistää tai jätättää vaikka menisi kissa ohitse. Sitten pitää osata istua ja mennä maahan ja mikä vaikeinta, pysyäkin siellä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Jotkut edistyneet osaa kiivetä ja hypätä esteiden yli. Ne saa suorituksestaan palkaksi sellaisen ison puukapulan jonka ne joutuu kyllä heti antamaan pois. Ehkä ne saa sitten kotona sen takaisin. Kaikista tärkeintä on se ettei saa yhtään näyttää kuonoa. Pitää olla tosi kiltisti ja rauhallisesti. Vaikka sinun edessä irvistelisi Tosi Ruma Koira. Suututukseen tai sitten kisajännitykseen auttaa kun kuvittelet sen Ruman Koiran ilman turkkia. Sellaiseksi nahkasillaan olevaksi. Huumori auttaa tilanteessa kuin tilanteessa!

Tuota tottelevaisuutta voi harrastaa sitten ihan pikanakin jos on vain vähän aikaa. Se on nimeltään Rally-toko. Siinä mennään ihan formulavauhtia. Muuten sama.

On niitä lajeja sitten muitakin mutta minä en niistä tiedä. Paitsi kanttarelli-urheilusta. Pääsin meidän Doritin kanssa metsään niitä etsimään. Doritt löysi ja minä talloin ne. Että Doritilla olisi lisää tekemistä. Kiva retki oli!

Mutta eikun siis harrastamaan ja muistakaa lepäilläkin ettei tule sellaista ylikuntoa. Minun isoveli Rommel osaa muuten levätä ihan missä vaan ja koska vaan. Sillä on hyvät unenlahjat ja hermot kunnossa.

Rommel lepää. Kuva Tanja Paasio

Kivaa harrastuskesää toivottaa Sinun Lex  (Otello de Coroninas)

 

 

Kennelnimi 27 vuotta!

19.7. tulee kuluneeksi 27 vuotta siitä, kun meille myönnettiin Raappavuoren kennelnimi. Siihen aikaan piti molempien käydä Kennelliiton järjestämä kasvattajakurssi, jonka jälkeen kennelnimi anottiin Suomen Kennelliitosta. Sama käytäntö on nykyäänkin, mutta välillä ei kursseja kennelnimen saamiseksi vaadittu. Omia pentueita meillä on ollut vasta 11, kolme dobermannille ja kahdeksan snautserille, mutta koko ajan olemme olleet tiiviisti koiraharrastuksessa mukana tietojamme päivittäen eikä tuttavapiiristämme ole puuttunut kasvattajia, joiden työhön olemme saaneet ihan runsain mitoin ja näppituntumalla tutustua. Koiria huushollissamme on ollut aina, normaalin ja kohtuuhektisen yrittäjäperhe-elämän seassa on 30 vuoden aikana ehtinyt tuvassa pyöriä viisi dobermannia, yksi eläkepäivänsä tässä viettänyt kääpiövillakoiranarttu ja useampi snautseri.

Vuosien mittaan on tullut koirahommaa seurattua ja etenkin sen muutoksia. Välillä joutoaikoina seuraan apeana mutu-ohjeita nettisivuilta. Netti on valitettavasti ohittanut kokemusten jaon kasvotusten. Välillä nuo nettipalstojen neuvot kuulostavat olevan yhden kokemuksen tuomia tai kokonaan ilman kokemusta muodostuneita mielipiteitä tai pelkkiä kuulopuheita. Luottakaa kasvattajaan tai muuhun jo enemmän kokemusta saaneeseen koiranomistajaan. Kysykää rohkeasti, osallistukaa luennoille ja kursseille päivittääksenne tietojanne sekä seuraamalla myös muita rotuja kuin omaanne. Tavatkaa muita kasvattajia kiireettömissä hetkissä, sillä se on sitä korvaamatonta tiedonvaihtoa, joka ei tapahdu nettipalstoilla. En kiistä, etteikö monilla palstoilla ole runsaastikin täyttä asiaa kirjoittavia, mutta jotenkin ne vaan tahtovat kadota innokkaampien postailijoitten jalkoihin. Mielipiteitä maailmaan mahtuu ja jokaisella meistä on omat kokemuksensa aina astutusasioista lähtein niin koiralauman välisiin ikäeroihin kuin sukupuolen jakaumiinkin jne. Eläinlääkärien ja tutkimusten mielipiteet ovat taas painavaa faktaa, mutta omakohtaista kokemusta ei korvaa mikään. Rotuja, talouksia, asuinympäristöjä ja ihmisiä on erilaisia, eivätkä kaikki neuvot sovi kaikille.

Oletan, että jokainen pentu on kasvattajalle tärkeä ja jokaisen pentueen eteen tehdään kovasti työtä. Tai ainakin tuttavapiirissäni tehdään, sillä ilman taustatyötä ja arvokasta kokemuksen tuomaa tietoa ei rotuja eteenpäin viedä. Toisaalta, syntyyhän niitä pentuja ihan ilman suunnitelmaakin, kun nuo hommat kaikenlaisia tutkimuksia tai paperitöitä oikeasti tarvitse, sillä aina on luonto tikanpojan puuhun ajanut.

”Yksi kuuli, toinen luuli, kolmas kertoi eteenpäin!”

Jokainen koiranomistaja on esimerkkinä (huonostakin esimerkistä oppii!) kulkiessaan ihmisten ilmoilla. Koiramme ovat aina ihastuttaneet tai ainakin herättäneet jonkinlaista huomiota kanssaihmisisissä ja hauskoja keskusteluja on tullut pidettyä. Ylpeä olen koiristamme ollut, sillä tuttavallisia hännänheiluttajia ovat ja tekevät osaltaan hyvää PR-työtä koiramaisen elämän eteen. Toisinkin on käynyt. Muutama on lähestynyt koiriamme kovin varovaisesti sanoen, että vihaisia ovat? Eri koirarotuja kohtaan on selvästi ennakkoluuloja ja koiraihmisistä osa kulkiessaan niitä korjaa joko muokaten asenteita positiivisempaan suuntaan tai vahvistaen jo olemassa olevia vähemmän mairittelevia ennakkoasenteita.

Kasvattamisasioissa yhden nokisutarin kanssa ei käsitysten korjaaminen mennyt aivan putkeen. Tuumasi ensimmäisenä tupaan tullessaan, että juuri tuollainen isompi on hyökännyt joskus päin näköä ja suojautuessaan ottanut kunnon puremat käsivarteensa arpiaan esitellen. Harmillista. Laitoin koirat pihalle häiritsemästä vaikkeivät noteeraa sen kummemmin noita kävijöitä alkutarkastuksen jälkeen, jollei ihminen ei rapsuta. Tämä sutari oli meillä ensi kertaa ja suotakoon työmiehille aina työrauha. Kauheatahan se on sutaroida, jos pelkohiki selkää pitkin valuu ja ymmärrän pelot täysin. Minäkin pelkään useita asioita enkä pysty mihinkään keskittymään, jos ne siinä silmien alla ovat. Tällä hetkellä hirvittelen ampiaispesää pyykkitelineen vieressä maassa ja hiljaa nakkelin pyykit narulle. Ääneti meinaan hakeakin ne, jahka joskus kuivuvat. Ehtivät nuo viheliäiset tuikata Sököä ja Herttaa, mutta onneksi ilman isompia kuin hetkellisiä kutisemisseuraamuksia. Palaan nokisutariin. Nokisutarin kanssa käytiin siinä sutaroinnin lomassa kevyttä jutustelua ja hän kehui kaverillaan olevan vahtina oikein kunnon rotukoiran, sellaisen sakemannin ja jonkun taistelukoiran yhdistelmän. Minä siihen tuumasin, että eihän se ole rotukoira, jos erirotuiset vanhemmat? Näppärästi kävi sutarin vastaus, jotta kyllä se vaan on! Se on ihan kunnon rotukoira, kun molemmat vanhemmat ovat rotukoiria vaikkei niillä mitään papereita ole. Ne paperithan maksavat paljon ja kaveri otti sen vahtikoiran sellaisesta normaalista kodista eikä mistään kennelistä, kun ne kennelit sellaisia pentutehtaita. Minä olin hetken kovin sanaton….

Fakta on, että kennelit ja pentutehtaat ovat menneet hieman sekaisin koiratoimintaan vähemmän perehtyneiltä ihmisiltä. Tässä olisi niin Kennelliitolla kuin kaikilla kasvattajille tekemisen paikkaa. Sutarin mieltä en ehkä saanut vääntämisestä huolimatta käännytettyä, mutta jos valaisisimme yleisen keskustelun lomassa kennelnimi-sanan tuntemusta, niin osaltamme varmasti vähentäisimme myös ns. pimeitten, valitettavasti usein myös erittäin sairaitten ja surkeissa oloissa kasvaneitten pentujen tuontia Suomeen. Näitä tuotoksia löytyy myös Suomesta ja niin kauan kuin sellaisissa oloissa kasvaneille koirille riittää kysyntää, niin kauan niitä myös tuotetaan. Pelastamalla yhden nappisilmän huonoista oloista tekee tilaa uusille tuotettaville.

Kennelnimen myöntöpäivää saa ja pitää juhlia, jottei mistään päivästä juhlaa puutu tai jotain aihetta löytyy pullakahveille! Aurinko ei tällä hetkellä paista eikä lämmintäkään ole, mutta hellittely lämmittää joka päivä – nauttikaa niin toisistanne kuin karvaisista kavereistannekin!

Jihaa, kahdeksan viikon ikään!!

Tarja Tervonen

Kennel Raappavuoren