’Äiti, matolla on pissit!’

Kirjoitin aikaisemmin siitä, miten niitä Onnellisia Rotukoiria aikaansaadaan. Nyt yksi aikaansaannot täällä opettelee perhekoiran aakkosia ja sisaruksetkin lensivät juuri pesästä omien ihanien ihmistensä luokse. Pentuprosessin alku ei ollut täydellinen. menetimme yhden pikkuisen. Sen suolisto ei ollut kehittynyt toimivaksi. Onneksi kaikki neljä muuta ovat olleet koko ajan täynnä terripoweria.

Äitikoira ja pikkuiset ulkoilemassa.

Yksi kiva asia pentuprojektin aikana on ihmiset. Meillä on käynyt paljon ihmisiä kylässä katsomassa pentuja ja pennut ovat varmasti saaneet syliä, rapsutuksia ja lasten seuraa. Nämä pennut ovat ilahduttaneet jo nyt monia ihmisiä ja mekin olemme taas uuden Onnellisia Rotukoiran omistajia. Ajatuksissa on kokeilla useampaakin harrastusta ja näyttelyitä, mutta ennen kaikkea on ilo seurata lapsiamme koirien kanssa. Pennun emä on ollut unelma kaverina kurakeittiöleikeistä yksin olemisen harjoitteluun ja pelottavissa tilanteissa lapsille valtava henkinen tuki. Lapsetkin oppivat vastuuta ja huolehtimista ja nyt myös pienemmät pääsevät opettelemaan pennun koulutuksen kuvioita.

Viimeinen halaus ennen uuteen kotiin muuttoa.

Kuluneella viikolla iso asia on ollut pentujen luovuttaminen. Olemme koko ajan jutelleet, että ne ovat meillä kasvamassa jonkin aikaa. Kaikki uudet perheet ovat käyneet lastenkin aikana kylässä ja meillä on ollut hyvä mieli, että teemme jotain, jolla voimme ilahduttaa ihmisiä ja saamme uusia ystäviä. Itkuilta ei ole vältytty. Olemme kovasti seuranneet kuvia, joita olemme nähtäväksemme pennuista uusissa kodeissaan saaneet. Ja voi mitä iloa onkaan leikkiä oman pennun kanssa! Vaikka äiti olikin tylsä, eikä jokainen kolmesta tytöstä saaneet omaa koiraa vaan yhden yhteisen.

Työtä tämä teettää. Koko pentuprojekti lasten keskellä. Aivan ihania muistoja lapsillekin nämä. Eikä näitä kuvia katsellessa voi muuta kuin tulla hyvälle tuulelle.

Äiti ne tykkää musta!

Petra Morbin

Kirjoittaja on Kennel Green Perry’sin takana ja elää ruuhkavuosia koirien ja lasten ympäröimänä

Minä olen LEX

Kokonaista 15 viikkoa nuori saksanpaimenkoiran alku. Minä muutin tänne Suomeen alkukesällä. Olen kuulemma ihan siniveristä sukua. Vaikka en kyllä tiedä siitä… Ilkeämielinen kissa raapaisi minua kuonosta ja ihan punaista siitä naarmusta tullut veri oli. Onneksi me saksanpaimenkoiranuorukaiset ei paljon piitata pikku kolhuista. Tekevälle sattuu. Ja paljon tekeville sattuu useammin.

Minä olen Lex. Kuva Tanja Paasio

Sain tehtäväksi kertoa erilaisista palveluskoiraharrasteista, joihin sinäkin voit oman pentusi kanssa osallistua. Koska en sattuneesta syystä ole itse päässyt vielä kaikkea kokeilemaan, niin kannattaa kurkistaa sellaisen Kennelliiton tai Palveluskoiraliiton sivuille. Sieltä löydät paljon lisätietoa ja jos et tajua niin on siellä kai joku puhelinnumerokin mihin voi soittaa. Päiväsaikaan tietenkin.

Suojelu on meille saksanpaimenkoirille ihan paras juttu. Minun isä ja emo onkin sellaisia suojelukoiria. Ihan niin kuin niiden vanhemmat ja taas niiden vanhemmat. Voi niitä esi-isiä olla enemmänkin mutta kun minä osaan laskea vasta kymmeneen! Meidän on tarkoitus suojella meidän perheitä ja niiden tavaroita rosvoilta. Se suojelujuttu ei tule ihan itsestään vaikka olisi luonnostaan lahjakas. Siksi me harjoitellaan sitä sellaisella koulutuskentällä, missä se rosvoksi pukeutunut odottaa sinua. Se pomppii hauskasti ja joskus se huutaakin. Sitä pitää säikytellä haukkumalla. Kun se sitten pelästyy ja juoksee karkuun, voit olla tosi tyytyväinen itseesi. Joskus se rosvo kuitenkin kääntyy takaisin ja tulee tosi lähelle. Silloin täytyy ottaa järeät hampaat käyttöön ja tarttua krokotiilin otteella sen käteen. Jos pidät kiinni tosi kovaa ja täysin hampain niin sen rosvon käsi irtoaa ja sinä saat tehdä sillä kädellä mitä haluat. Minä ajattelin kerätä niitä meidän autotalliin. Pahan päivän varalle. Jos joltain puuttuu käsi niin minä voin sitten lahjoittaa sellaisen. Tulee hyvä mieli kun voi olla avuksi! Sellaisia me Palveluskoirat ollaan.

Jos pidät kiinni tosi kovaa ja täysin hampain niin sen rosvon käsi irtoaa ja sinä saat tehdä sillä kädellä mitä haluat.

Sitten on jäljestäminen. Siinä on tarkoituksena etsiä metsään kadonnut ihminen. Tai joskus eläinkin. Voiko muuten hirvet eksyä? Jäljestämistä harjoitellaan siten että ihminen kävelee pellolla ristiinrastiin ja tiputtelee jalanjälkiinsä makoisia makkaranpaloja. Ensin ne makkarat on tärkeitä. Mutta kun olet tarpeeksi kauan harjoitellut niin sitten onkin jo ihan parasta vain se etsiminen. Aina sieltä jäljeltä ei löydy mitään mainittavaa. Mutta yrittämisestäkin palkitaan. Lopuksi saa aina jotain hyvää syötävää. Niin kuin lihapullia tai sellaista.

Viesti on sitten sitä kun sotien aikana me koirat kuljetettiin rintamien välillä kirjelappusia kaulapannoissa. Onneksi nyt ei ole sitä sotaa mutta idea on sama. Voi vaikka lähettää lapun isännälle että heti kotiin sieltä. Ruoka on ollut pöydässä jo kolme päivää. Tähän lajiin tarvitaan muuten kaksi ihmistä. Että olisihan se hyvä saada se Isäntäkin kotiin. Harrastusmielessä.

Siniveristen sukua. Lex 14 viikkoa. Kuva Tanja Paasio

Haku. Yhdistä edelliset niin se on siinä. Minun kaveri Brando löysi kerran metsästä mummon. Sillä oli auto hukassa. Brando vei mummon sen Emännän luokse joka etsi sen hukkaantuneen auton. Mummo ja Brando söi sillä aikaa eväitä. Taskulämpimiä meetwurstileipiä lujalla voilla.

Vesipelastus. Siinä pitää ensin osata uida. Mutta sitten vaan uidaan ympyrää ja tuodaan hukkuvia korvasta rannalle. Aika rivakasti. Nopeus on valttia tässä lajissa. Ne hukkuneet kun ei elä välttämättä kauaa.

Ja sitten on se tärkein. Eli tottelevaisuus. Siinä on vaikka mitä muistamista. Pitää oppia istumaan Emännän vasemmalla sivulla. Ja kulkea ihan sen jalassa kiinni. Ei saa yhtään edistää tai jätättää vaikka menisi kissa ohitse. Sitten pitää osata istua ja mennä maahan ja mikä vaikeinta, pysyäkin siellä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Jotkut edistyneet osaa kiivetä ja hypätä esteiden yli. Ne saa suorituksestaan palkaksi sellaisen ison puukapulan jonka ne joutuu kyllä heti antamaan pois. Ehkä ne saa sitten kotona sen takaisin. Kaikista tärkeintä on se ettei saa yhtään näyttää kuonoa. Pitää olla tosi kiltisti ja rauhallisesti. Vaikka sinun edessä irvistelisi Tosi Ruma Koira. Suututukseen tai sitten kisajännitykseen auttaa kun kuvittelet sen Ruman Koiran ilman turkkia. Sellaiseksi nahkasillaan olevaksi. Huumori auttaa tilanteessa kuin tilanteessa!

Tuota tottelevaisuutta voi harrastaa sitten ihan pikanakin jos on vain vähän aikaa. Se on nimeltään Rally-toko. Siinä mennään ihan formulavauhtia. Muuten sama.

On niitä lajeja sitten muitakin mutta minä en niistä tiedä. Paitsi kanttarelli-urheilusta. Pääsin meidän Doritin kanssa metsään niitä etsimään. Doritt löysi ja minä talloin ne. Että Doritilla olisi lisää tekemistä. Kiva retki oli!

Mutta eikun siis harrastamaan ja muistakaa lepäilläkin ettei tule sellaista ylikuntoa. Minun isoveli Rommel osaa muuten levätä ihan missä vaan ja koska vaan. Sillä on hyvät unenlahjat ja hermot kunnossa.

Rommel lepää. Kuva Tanja Paasio

Kivaa harrastuskesää toivottaa Sinun Lex  (Otello de Coroninas)

 

 

Kennelnimi 27 vuotta!

19.7. tulee kuluneeksi 27 vuotta siitä, kun meille myönnettiin Raappavuoren kennelnimi. Siihen aikaan piti molempien käydä Kennelliiton järjestämä kasvattajakurssi, jonka jälkeen kennelnimi anottiin Suomen Kennelliitosta. Sama käytäntö on nykyäänkin, mutta välillä ei kursseja kennelnimen saamiseksi vaadittu. Omia pentueita meillä on ollut vasta 11, kolme dobermannille ja kahdeksan snautserille, mutta koko ajan olemme olleet tiiviisti koiraharrastuksessa mukana tietojamme päivittäen eikä tuttavapiiristämme ole puuttunut kasvattajia, joiden työhön olemme saaneet ihan runsain mitoin ja näppituntumalla tutustua. Koiria huushollissamme on ollut aina, normaalin ja kohtuuhektisen yrittäjäperhe-elämän seassa on 30 vuoden aikana ehtinyt tuvassa pyöriä viisi dobermannia, yksi eläkepäivänsä tässä viettänyt kääpiövillakoiranarttu ja useampi snautseri.

Vuosien mittaan on tullut koirahommaa seurattua ja etenkin sen muutoksia. Välillä joutoaikoina seuraan apeana mutu-ohjeita nettisivuilta. Netti on valitettavasti ohittanut kokemusten jaon kasvotusten. Välillä nuo nettipalstojen neuvot kuulostavat olevan yhden kokemuksen tuomia tai kokonaan ilman kokemusta muodostuneita mielipiteitä tai pelkkiä kuulopuheita. Luottakaa kasvattajaan tai muuhun jo enemmän kokemusta saaneeseen koiranomistajaan. Kysykää rohkeasti, osallistukaa luennoille ja kursseille päivittääksenne tietojanne sekä seuraamalla myös muita rotuja kuin omaanne. Tavatkaa muita kasvattajia kiireettömissä hetkissä, sillä se on sitä korvaamatonta tiedonvaihtoa, joka ei tapahdu nettipalstoilla. En kiistä, etteikö monilla palstoilla ole runsaastikin täyttä asiaa kirjoittavia, mutta jotenkin ne vaan tahtovat kadota innokkaampien postailijoitten jalkoihin. Mielipiteitä maailmaan mahtuu ja jokaisella meistä on omat kokemuksensa aina astutusasioista lähtein niin koiralauman välisiin ikäeroihin kuin sukupuolen jakaumiinkin jne. Eläinlääkärien ja tutkimusten mielipiteet ovat taas painavaa faktaa, mutta omakohtaista kokemusta ei korvaa mikään. Rotuja, talouksia, asuinympäristöjä ja ihmisiä on erilaisia, eivätkä kaikki neuvot sovi kaikille.

Oletan, että jokainen pentu on kasvattajalle tärkeä ja jokaisen pentueen eteen tehdään kovasti työtä. Tai ainakin tuttavapiirissäni tehdään, sillä ilman taustatyötä ja arvokasta kokemuksen tuomaa tietoa ei rotuja eteenpäin viedä. Toisaalta, syntyyhän niitä pentuja ihan ilman suunnitelmaakin, kun nuo hommat kaikenlaisia tutkimuksia tai paperitöitä oikeasti tarvitse, sillä aina on luonto tikanpojan puuhun ajanut.

”Yksi kuuli, toinen luuli, kolmas kertoi eteenpäin!”

Jokainen koiranomistaja on esimerkkinä (huonostakin esimerkistä oppii!) kulkiessaan ihmisten ilmoilla. Koiramme ovat aina ihastuttaneet tai ainakin herättäneet jonkinlaista huomiota kanssaihmisisissä ja hauskoja keskusteluja on tullut pidettyä. Ylpeä olen koiristamme ollut, sillä tuttavallisia hännänheiluttajia ovat ja tekevät osaltaan hyvää PR-työtä koiramaisen elämän eteen. Toisinkin on käynyt. Muutama on lähestynyt koiriamme kovin varovaisesti sanoen, että vihaisia ovat? Eri koirarotuja kohtaan on selvästi ennakkoluuloja ja koiraihmisistä osa kulkiessaan niitä korjaa joko muokaten asenteita positiivisempaan suuntaan tai vahvistaen jo olemassa olevia vähemmän mairittelevia ennakkoasenteita.

Kasvattamisasioissa yhden nokisutarin kanssa ei käsitysten korjaaminen mennyt aivan putkeen. Tuumasi ensimmäisenä tupaan tullessaan, että juuri tuollainen isompi on hyökännyt joskus päin näköä ja suojautuessaan ottanut kunnon puremat käsivarteensa arpiaan esitellen. Harmillista. Laitoin koirat pihalle häiritsemästä vaikkeivät noteeraa sen kummemmin noita kävijöitä alkutarkastuksen jälkeen, jollei ihminen ei rapsuta. Tämä sutari oli meillä ensi kertaa ja suotakoon työmiehille aina työrauha. Kauheatahan se on sutaroida, jos pelkohiki selkää pitkin valuu ja ymmärrän pelot täysin. Minäkin pelkään useita asioita enkä pysty mihinkään keskittymään, jos ne siinä silmien alla ovat. Tällä hetkellä hirvittelen ampiaispesää pyykkitelineen vieressä maassa ja hiljaa nakkelin pyykit narulle. Ääneti meinaan hakeakin ne, jahka joskus kuivuvat. Ehtivät nuo viheliäiset tuikata Sököä ja Herttaa, mutta onneksi ilman isompia kuin hetkellisiä kutisemisseuraamuksia. Palaan nokisutariin. Nokisutarin kanssa käytiin siinä sutaroinnin lomassa kevyttä jutustelua ja hän kehui kaverillaan olevan vahtina oikein kunnon rotukoiran, sellaisen sakemannin ja jonkun taistelukoiran yhdistelmän. Minä siihen tuumasin, että eihän se ole rotukoira, jos erirotuiset vanhemmat? Näppärästi kävi sutarin vastaus, jotta kyllä se vaan on! Se on ihan kunnon rotukoira, kun molemmat vanhemmat ovat rotukoiria vaikkei niillä mitään papereita ole. Ne paperithan maksavat paljon ja kaveri otti sen vahtikoiran sellaisesta normaalista kodista eikä mistään kennelistä, kun ne kennelit sellaisia pentutehtaita. Minä olin hetken kovin sanaton….

Fakta on, että kennelit ja pentutehtaat ovat menneet hieman sekaisin koiratoimintaan vähemmän perehtyneiltä ihmisiltä. Tässä olisi niin Kennelliitolla kuin kaikilla kasvattajille tekemisen paikkaa. Sutarin mieltä en ehkä saanut vääntämisestä huolimatta käännytettyä, mutta jos valaisisimme yleisen keskustelun lomassa kennelnimi-sanan tuntemusta, niin osaltamme varmasti vähentäisimme myös ns. pimeitten, valitettavasti usein myös erittäin sairaitten ja surkeissa oloissa kasvaneitten pentujen tuontia Suomeen. Näitä tuotoksia löytyy myös Suomesta ja niin kauan kuin sellaisissa oloissa kasvaneille koirille riittää kysyntää, niin kauan niitä myös tuotetaan. Pelastamalla yhden nappisilmän huonoista oloista tekee tilaa uusille tuotettaville.

Kennelnimen myöntöpäivää saa ja pitää juhlia, jottei mistään päivästä juhlaa puutu tai jotain aihetta löytyy pullakahveille! Aurinko ei tällä hetkellä paista eikä lämmintäkään ole, mutta hellittely lämmittää joka päivä – nauttikaa niin toisistanne kuin karvaisista kavereistannekin!

Jihaa, kahdeksan viikon ikään!!

Tarja Tervonen

Kennel Raappavuoren

Miten niitä Onnellisia Rotukoiria aikaansaadaan?

Meillä edetään jänniä aikoja. Tulossa on kauan haaveilemani pentue. Ensimmäinen yritys noin 2,5 vuotta sitten ei tuottanut hedelmää tai ei niitä hedelmien siemeniäkään saatu kylvättyä. Silloin otin käyttöön varasuunnitelmani ja se toimi toivotusti. Ajattelin, että tämä yhdistelmä ei ollut tarkoitettu, kun narttu (jolla oli yhdet pennut jo ollut) antoi mieluummin hammasta kuin mitään muuta. Jälkikäteen tajusin hosuneeni innoissani enkä antanut tarpeeksi aikaa koirille. Minä, joka aina toitottaa muille ”malttia ja rauhaa”. 😀

En päässyt kuitenkaan tästä ajatuksestani yli. Nämä kaksi vain ovat jotenkin niin hyvän oloinen pari ja intuitioni on vahvasti tämän puolella. Sovimme uroksen omistajan kanssa, että nyt hoidetaan homma kunnolla. Uros tuli meille useammaksi päiväksi. Tänä aikana vahvistui entisestään se, että nämä kaksi ovat kyllä ihan oikea pari. Ne tekivät lähes kaiken yhdessä. Oli liikuttavaa nähdä, että niille syntyi kumppanuus tänä aikana.  Rajoitin varsinaiset ”vapaat seurustelut” ilman pöksyjä aamuihin, jotta loppu päivä sujui rauhallisemmissa merkeissä. Kun aika on oikea, astutukset olivat helppoja. Loppujen lopuksi narttukin intoutui vain enemmän ja sen tärppipäivät tuntuivat olevan pidemmät kuin aikaisemmin. Liekö tähän vaikuttanut suotuisasti uroksen läsnäolo?

Lenkin jälkeen yhdessä lepäämässä samassa auringon lämmittämässä kohdassa.

Olen saanut kasvattajan urani alussa oppeja viisaammilta, että nartun paras mittari ja oikean astutusajankohdan arviointi on se, että opettelee tuntemaan juoksun kierron vaiheet seuraamalla vuodon väriä, nartun käyttäytymistä ja turvotusta. Monissa narttulinjoissa tuntuu olevan samankaltainen juoksun kierto ja se, missä vaiheessa tärppipäivät ovat. Näin oppii huomaamaan eroja juoksuissa eikä tarvitse pohtia nousevatko arvot kuinka monessa päivässä. Nartut ovat yksilöitä, niin kuin me naisetkin. Toisilla on känkkäränkkä kertomassa tulevasta, toisilla nenä vie ja joillain on vireystila ihan maassa – kyllä te tiedätte 🙂

Harrastamani rodut ovat yleisesti helppoja astuttaa. Uskoisin vaikutusta olevan silläkin, että ajankohdat ovat olleet melko hyvin juuri oikeita ja koirille tarjottu rajoitettu vapaus olla yhdessä ja aikaa. Uskon vahvasti siihen, että hyvä seksuaalisuus koirilla kielii elinvoimasta. Nartut, jotka ovat helppoja astuttaa, hyviä synnyttämään ja hoitavat pentunsa hyvin ovat kullan arvoinen kasvatuksen perusta vahvan periytyvyytensä vuoksi. Sen olen myös oppinut, että jos astumisen eteen joutuu säätää ihan hulluna, kannattaa miettiä yrittääkö luonto laittaa vastaan ja muuttaa suunnitelmia.

Ajattelin laitella pyykkejä.

Kantovuorokausia on takana noin 40 vrk ja äitikoiran masu on jo nyt sen kokoinen, kuin joillain viimeisillä päivillä. Äitikoira saa laadukasta ruokaa, kainalossa oloa ja viettää leppoisaa elämää. En ota riskejä punkkikarkotteiden kanssa (käyn turkkia läpi) ja madotan hyväksi toteamallani aineella. Puuhastelemme yhdessä leikin varjolla vähän ylläpitävää aivojumppa-aktiviteetteja ja tallustelemme rauhallisia pitkiä lenkkejä. Uskon siihen, että nartun hyvästä fyysisestä peruskunnosta pitää pitää huolta myös kantoaikana raskauden eteneminen huomioiden.

Meillä odotetaan näitä pentuja innolla. Kesäpentujen kanssa on kiva olla paljon ulkona. Eniten aina innoissani odotan, mitä sieltä syntyy. Mihin niistä tulevaisuudessa on ja mitä kivaa elämä niiden mukana tuo tullessaan. Sen ainakin tiedän, että nämä pennut ovat saaneet erittäin onnellisesti alkunsa.

Tekevä koira on onnellinen

Olen itse aloittanut ”koiraurani” 80-luvun lopussa erittäin vanhakantaisilla perintönä tulleilla tiedoilla ja koira oli ihan perus monirotuinen ”kotikoira”. 90-luvun puolessa välin lähdin silloisen koirani kanssa harrastamaan erilaisia lajeja ja saamaan itsekin oppia koirankoulutukseen. Valikoima tuolloin oli lähinnä agility ja toko. Tokoa harrastivat enemmän palveluskoirarotuisten harrastajat ja agilityssakin rotukirjo oli huomattavasti laajempi kuin tänä päivänä.

Tässä ollaan treenaamassa tokon perusteita 2011 Espoossa. Koira saa namia luovuttaessaan patukan nätisti.

Opetusmenetelmät olivat hyvinkin kirjavia riippuen kouluttajasta ja hänen taustastaan – lähinnä harrastamastaan lajista. Ei puhuttu sen kummemmin menetelmistä. Oli palkkaus (nami, lelu, kehut ja edistyneemmillä naksut) ilman ”tyylisuuntia”.Tänä päivänä koulutusten ”tyylisuunnat” ovat jo melkein kuin uskontoja ja uskollisimmilla tyylisuuntien kannattajilla melkoisen mustavalkoinenkin näkemys muista toimintamalleista. Aikaisemmin painotettiin enemmän sitä, että koitettiin hakea koiralle sen tapa kouluttaa ja opeteltiin ehkä enemmän erilaisilla versioilla kuin nykyisin. Siinä punnittiin kouluttajankin osaamista löytää ja kyetä tarjoamaan versioita päästä tavoitteeseen. Olen miettinyt tätä kovasti. Auttoiko aikaisemmin esim. agilityssa ollut rotujen kirjo ymmärtämään paremmin koirien erilaisuutta? Pitikö kouluttajan oikeasti perehtyä enemmän eri rotujen toimintamalleihin ja vietteihin? Harrastettiinko aikaisemmin enemmän monipuolisesti yhdellä koiralla oppien näin eri lajien sisällä yleisesti käytettyjä malleja enemmän? En ole keksinyt vastauksia pohdintoihini.

Tässä on kolmen lauman koiria vuodelta 2003, jotka viettävät mökkilomaa yhdessä. Airista ei kiinnosta vieraan ihmisen (minun) koulutustuokio. Lomallakin on hyvä pitää perustavoista kiinni ja ylläpitää kontaktia ja tässä esim malttia olla kuulolla ja pysähtyä.

Olen törmännyt useinkin siihen, että aktiivinen kouluttaja erikoistuu tiettyyn omannäköiseensä toiminta- tai tyylisuuntaukseen ja opeissa käy erilaisia ihmisiä. Joillekin opit sopivat täydellisen sujuvasti ja asiat etenevät. Sitten on ohjaajia, joiden motoriikkaan tai toimintatapaan (tai kyseisen ihmisen omaan oppimistyyliin) se malli ei luontevasti istu ja kuitenkin sinnikkäästi hinkataan ja hinkataan, koska kouluttaja on hyvä ja menetelmä suosittu.

Koen itse jälkikäteen tarkasteltuna isona etuna sen, että olen päässyt kouluttamaan ja oppimaan vuosien mittaan hyvin erilaisten rotujen toimintatapoja ja oppimistyylejä. Olen vuosien mittaan harrastanut useita eri lajeja agilitystä raunioiden kautta metsästyskoirien käyttökokeisin ja päässyt näkemään erilaisia koulutuskulttuureita. Hyvä puoli tässä on ollut se, että olen saanut oppia ja nähdä useita erilaisia versioita koulutusmenetelmistä varsin erityyppisille koirille. Ihan kaikkea en hyväksy. Osa ei sovi minulle tai harrastamalleni roduille tai menetelmä on liian monimutkainen tyyliini. Parasta on kuitenkin se, että osaan versioida yksilöihin ja tilanteisiin erilaisia tapoja, jos yksi ei toimi. Tai jos tiedän tyylin, joka koiralla/lajissa toimisi, tiedän keneltä apua haen. Erilaisista neuvoista voi itse ottaa käyttöön sopivimmat tai toimivimmat.

Tämä kuva on 11 vuoden takaa agilitykisoista Porvoossa, jossa sijoituin staffini kanssa medi II-luokassa toiseksi. Huomaa kisa-asu ja palkinnot 🙂 Tuomarina Anne Savioja kättelemässä juuri voittanutta, nykyisinkin aktiivisesti palkintosijoja agilityssa napsiva kasvattajakollegaani Sari Puusaarta.

Seuraavat asiat ovat kuitenkin tyylisuunnasta huolimatta tosia: tekevä koira on onnellinen koira. Ihan sama, onko motivaationa nakki vai pallo, niin yhdessä tekeminen vahvistaa koiran ja omistajan suhdetta. Hyvässä hengessä tehty harjoitus, leikki tai leikin ohessa tehty koulutus tuo kummallekin positiivista energiaa ja lujittaa suhdetta. Toistot vahvistavat suoritusta ja oikean suorituksen vaatimisesta/tekemisestä lintsaaminen ei aikaansaa tasaista toivottua toimintaa. Parasta olisi, jos omistaja/kouluttaja osaisi tuohon ympärille valita sopivimman menetelmän lukemattomien keinojen pakista ja tarvittaessa muuttaa menetelmää, jos tuntuu jumittavan. Pääasia, että tekee yhdessä ja opettelee ”koiraa”. Opettelee asioita ja menetelmiä sekä valitsee niistä itselleen ja koiralleen sopivimmat. Ja hyväksyy, ettei ole vain yhtä ainoaa oikeaa tapaa ja on avoin näkemään erilaisten toimien hyvät puolet eri tilanteissa ja eri yksilöille. Hyväksyy myös sen, että eri rotuiset koirat ovat erilaisia, toimivat eri tavoin ja niiden käyttötarpeet ovat erilaisia. Koirissa on myös erilaisia oppijoita rotujenkin sisällä. Erilaisuus on rikkautta ja antaa erilaisia asioita. Pääasia, että edetään hyvän kautta ja tehdään.

Petra Morbin
Kirjoittaja on itse nyt sivustaseuraajana monessa harrastuksessa ja odottaa taas paluuta ”sorvin äärelle”. Tulin hyvälle mielelle katsellessani vanhoja luvia tähän. Harmi vain, kun 90-luvulla ei kulkenut kamera mukana koiratreeneissä.