Kennelnimi 27 vuotta!

19.7. tulee kuluneeksi 27 vuotta siitä, kun meille myönnettiin Raappavuoren kennelnimi. Siihen aikaan piti molempien käydä Kennelliiton järjestämä kasvattajakurssi, jonka jälkeen kennelnimi anottiin Suomen Kennelliitosta. Sama käytäntö on nykyäänkin, mutta välillä ei kursseja kennelnimen saamiseksi vaadittu. Omia pentueita meillä on ollut vasta 11, kolme dobermannille ja kahdeksan snautserille, mutta koko ajan olemme olleet tiiviisti koiraharrastuksessa mukana tietojamme päivittäen eikä tuttavapiiristämme ole puuttunut kasvattajia, joiden työhön olemme saaneet ihan runsain mitoin ja näppituntumalla tutustua. Koiria huushollissamme on ollut aina, normaalin ja kohtuuhektisen yrittäjäperhe-elämän seassa on 30 vuoden aikana ehtinyt tuvassa pyöriä viisi dobermannia, yksi eläkepäivänsä tässä viettänyt kääpiövillakoiranarttu ja useampi snautseri.

Vuosien mittaan on tullut koirahommaa seurattua ja etenkin sen muutoksia. Välillä joutoaikoina seuraan apeana mutu-ohjeita nettisivuilta. Netti on valitettavasti ohittanut kokemusten jaon kasvotusten. Välillä nuo nettipalstojen neuvot kuulostavat olevan yhden kokemuksen tuomia tai kokonaan ilman kokemusta muodostuneita mielipiteitä tai pelkkiä kuulopuheita. Luottakaa kasvattajaan tai muuhun jo enemmän kokemusta saaneeseen koiranomistajaan. Kysykää rohkeasti, osallistukaa luennoille ja kursseille päivittääksenne tietojanne sekä seuraamalla myös muita rotuja kuin omaanne. Tavatkaa muita kasvattajia kiireettömissä hetkissä, sillä se on sitä korvaamatonta tiedonvaihtoa, joka ei tapahdu nettipalstoilla. En kiistä, etteikö monilla palstoilla ole runsaastikin täyttä asiaa kirjoittavia, mutta jotenkin ne vaan tahtovat kadota innokkaampien postailijoitten jalkoihin. Mielipiteitä maailmaan mahtuu ja jokaisella meistä on omat kokemuksensa aina astutusasioista lähtein niin koiralauman välisiin ikäeroihin kuin sukupuolen jakaumiinkin jne. Eläinlääkärien ja tutkimusten mielipiteet ovat taas painavaa faktaa, mutta omakohtaista kokemusta ei korvaa mikään. Rotuja, talouksia, asuinympäristöjä ja ihmisiä on erilaisia, eivätkä kaikki neuvot sovi kaikille.

Oletan, että jokainen pentu on kasvattajalle tärkeä ja jokaisen pentueen eteen tehdään kovasti työtä. Tai ainakin tuttavapiirissäni tehdään, sillä ilman taustatyötä ja arvokasta kokemuksen tuomaa tietoa ei rotuja eteenpäin viedä. Toisaalta, syntyyhän niitä pentuja ihan ilman suunnitelmaakin, kun nuo hommat kaikenlaisia tutkimuksia tai paperitöitä oikeasti tarvitse, sillä aina on luonto tikanpojan puuhun ajanut.

”Yksi kuuli, toinen luuli, kolmas kertoi eteenpäin!”

Jokainen koiranomistaja on esimerkkinä (huonostakin esimerkistä oppii!) kulkiessaan ihmisten ilmoilla. Koiramme ovat aina ihastuttaneet tai ainakin herättäneet jonkinlaista huomiota kanssaihmisisissä ja hauskoja keskusteluja on tullut pidettyä. Ylpeä olen koiristamme ollut, sillä tuttavallisia hännänheiluttajia ovat ja tekevät osaltaan hyvää PR-työtä koiramaisen elämän eteen. Toisinkin on käynyt. Muutama on lähestynyt koiriamme kovin varovaisesti sanoen, että vihaisia ovat? Eri koirarotuja kohtaan on selvästi ennakkoluuloja ja koiraihmisistä osa kulkiessaan niitä korjaa joko muokaten asenteita positiivisempaan suuntaan tai vahvistaen jo olemassa olevia vähemmän mairittelevia ennakkoasenteita.

Kasvattamisasioissa yhden nokisutarin kanssa ei käsitysten korjaaminen mennyt aivan putkeen. Tuumasi ensimmäisenä tupaan tullessaan, että juuri tuollainen isompi on hyökännyt joskus päin näköä ja suojautuessaan ottanut kunnon puremat käsivarteensa arpiaan esitellen. Harmillista. Laitoin koirat pihalle häiritsemästä vaikkeivät noteeraa sen kummemmin noita kävijöitä alkutarkastuksen jälkeen, jollei ihminen ei rapsuta. Tämä sutari oli meillä ensi kertaa ja suotakoon työmiehille aina työrauha. Kauheatahan se on sutaroida, jos pelkohiki selkää pitkin valuu ja ymmärrän pelot täysin. Minäkin pelkään useita asioita enkä pysty mihinkään keskittymään, jos ne siinä silmien alla ovat. Tällä hetkellä hirvittelen ampiaispesää pyykkitelineen vieressä maassa ja hiljaa nakkelin pyykit narulle. Ääneti meinaan hakeakin ne, jahka joskus kuivuvat. Ehtivät nuo viheliäiset tuikata Sököä ja Herttaa, mutta onneksi ilman isompia kuin hetkellisiä kutisemisseuraamuksia. Palaan nokisutariin. Nokisutarin kanssa käytiin siinä sutaroinnin lomassa kevyttä jutustelua ja hän kehui kaverillaan olevan vahtina oikein kunnon rotukoiran, sellaisen sakemannin ja jonkun taistelukoiran yhdistelmän. Minä siihen tuumasin, että eihän se ole rotukoira, jos erirotuiset vanhemmat? Näppärästi kävi sutarin vastaus, jotta kyllä se vaan on! Se on ihan kunnon rotukoira, kun molemmat vanhemmat ovat rotukoiria vaikkei niillä mitään papereita ole. Ne paperithan maksavat paljon ja kaveri otti sen vahtikoiran sellaisesta normaalista kodista eikä mistään kennelistä, kun ne kennelit sellaisia pentutehtaita. Minä olin hetken kovin sanaton….

Fakta on, että kennelit ja pentutehtaat ovat menneet hieman sekaisin koiratoimintaan vähemmän perehtyneiltä ihmisiltä. Tässä olisi niin Kennelliitolla kuin kaikilla kasvattajille tekemisen paikkaa. Sutarin mieltä en ehkä saanut vääntämisestä huolimatta käännytettyä, mutta jos valaisisimme yleisen keskustelun lomassa kennelnimi-sanan tuntemusta, niin osaltamme varmasti vähentäisimme myös ns. pimeitten, valitettavasti usein myös erittäin sairaitten ja surkeissa oloissa kasvaneitten pentujen tuontia Suomeen. Näitä tuotoksia löytyy myös Suomesta ja niin kauan kuin sellaisissa oloissa kasvaneille koirille riittää kysyntää, niin kauan niitä myös tuotetaan. Pelastamalla yhden nappisilmän huonoista oloista tekee tilaa uusille tuotettaville.

Kennelnimen myöntöpäivää saa ja pitää juhlia, jottei mistään päivästä juhlaa puutu tai jotain aihetta löytyy pullakahveille! Aurinko ei tällä hetkellä paista eikä lämmintäkään ole, mutta hellittely lämmittää joka päivä – nauttikaa niin toisistanne kuin karvaisista kavereistannekin!

Jihaa, kahdeksan viikon ikään!!

Tarja Tervonen

Kennel Raappavuoren

Miten niitä Onnellisia Rotukoiria aikaansaadaan?

Meillä edetään jänniä aikoja. Tulossa on kauan haaveilemani pentue. Ensimmäinen yritys noin 2,5 vuotta sitten ei tuottanut hedelmää tai ei niitä hedelmien siemeniäkään saatu kylvättyä. Silloin otin käyttöön varasuunnitelmani ja se toimi toivotusti. Ajattelin, että tämä yhdistelmä ei ollut tarkoitettu, kun narttu (jolla oli yhdet pennut jo ollut) antoi mieluummin hammasta kuin mitään muuta. Jälkikäteen tajusin hosuneeni innoissani enkä antanut tarpeeksi aikaa koirille. Minä, joka aina toitottaa muille ”malttia ja rauhaa”. 😀

En päässyt kuitenkaan tästä ajatuksestani yli. Nämä kaksi vain ovat jotenkin niin hyvän oloinen pari ja intuitioni on vahvasti tämän puolella. Sovimme uroksen omistajan kanssa, että nyt hoidetaan homma kunnolla. Uros tuli meille useammaksi päiväksi. Tänä aikana vahvistui entisestään se, että nämä kaksi ovat kyllä ihan oikea pari. Ne tekivät lähes kaiken yhdessä. Oli liikuttavaa nähdä, että niille syntyi kumppanuus tänä aikana.  Rajoitin varsinaiset ”vapaat seurustelut” ilman pöksyjä aamuihin, jotta loppu päivä sujui rauhallisemmissa merkeissä. Kun aika on oikea, astutukset olivat helppoja. Loppujen lopuksi narttukin intoutui vain enemmän ja sen tärppipäivät tuntuivat olevan pidemmät kuin aikaisemmin. Liekö tähän vaikuttanut suotuisasti uroksen läsnäolo?

Lenkin jälkeen yhdessä lepäämässä samassa auringon lämmittämässä kohdassa.

Olen saanut kasvattajan urani alussa oppeja viisaammilta, että nartun paras mittari ja oikean astutusajankohdan arviointi on se, että opettelee tuntemaan juoksun kierron vaiheet seuraamalla vuodon väriä, nartun käyttäytymistä ja turvotusta. Monissa narttulinjoissa tuntuu olevan samankaltainen juoksun kierto ja se, missä vaiheessa tärppipäivät ovat. Näin oppii huomaamaan eroja juoksuissa eikä tarvitse pohtia nousevatko arvot kuinka monessa päivässä. Nartut ovat yksilöitä, niin kuin me naisetkin. Toisilla on känkkäränkkä kertomassa tulevasta, toisilla nenä vie ja joillain on vireystila ihan maassa – kyllä te tiedätte 🙂

Harrastamani rodut ovat yleisesti helppoja astuttaa. Uskoisin vaikutusta olevan silläkin, että ajankohdat ovat olleet melko hyvin juuri oikeita ja koirille tarjottu rajoitettu vapaus olla yhdessä ja aikaa. Uskon vahvasti siihen, että hyvä seksuaalisuus koirilla kielii elinvoimasta. Nartut, jotka ovat helppoja astuttaa, hyviä synnyttämään ja hoitavat pentunsa hyvin ovat kullan arvoinen kasvatuksen perusta vahvan periytyvyytensä vuoksi. Sen olen myös oppinut, että jos astumisen eteen joutuu säätää ihan hulluna, kannattaa miettiä yrittääkö luonto laittaa vastaan ja muuttaa suunnitelmia.

Ajattelin laitella pyykkejä.

Kantovuorokausia on takana noin 40 vrk ja äitikoiran masu on jo nyt sen kokoinen, kuin joillain viimeisillä päivillä. Äitikoira saa laadukasta ruokaa, kainalossa oloa ja viettää leppoisaa elämää. En ota riskejä punkkikarkotteiden kanssa (käyn turkkia läpi) ja madotan hyväksi toteamallani aineella. Puuhastelemme yhdessä leikin varjolla vähän ylläpitävää aivojumppa-aktiviteetteja ja tallustelemme rauhallisia pitkiä lenkkejä. Uskon siihen, että nartun hyvästä fyysisestä peruskunnosta pitää pitää huolta myös kantoaikana raskauden eteneminen huomioiden.

Meillä odotetaan näitä pentuja innolla. Kesäpentujen kanssa on kiva olla paljon ulkona. Eniten aina innoissani odotan, mitä sieltä syntyy. Mihin niistä tulevaisuudessa on ja mitä kivaa elämä niiden mukana tuo tullessaan. Sen ainakin tiedän, että nämä pennut ovat saaneet erittäin onnellisesti alkunsa.

Tekevä koira on onnellinen

Olen itse aloittanut ”koiraurani” 80-luvun lopussa erittäin vanhakantaisilla perintönä tulleilla tiedoilla ja koira oli ihan perus monirotuinen ”kotikoira”. 90-luvun puolessa välin lähdin silloisen koirani kanssa harrastamaan erilaisia lajeja ja saamaan itsekin oppia koirankoulutukseen. Valikoima tuolloin oli lähinnä agility ja toko. Tokoa harrastivat enemmän palveluskoirarotuisten harrastajat ja agilityssakin rotukirjo oli huomattavasti laajempi kuin tänä päivänä.

Tässä ollaan treenaamassa tokon perusteita 2011 Espoossa. Koira saa namia luovuttaessaan patukan nätisti.

Opetusmenetelmät olivat hyvinkin kirjavia riippuen kouluttajasta ja hänen taustastaan – lähinnä harrastamastaan lajista. Ei puhuttu sen kummemmin menetelmistä. Oli palkkaus (nami, lelu, kehut ja edistyneemmillä naksut) ilman ”tyylisuuntia”.Tänä päivänä koulutusten ”tyylisuunnat” ovat jo melkein kuin uskontoja ja uskollisimmilla tyylisuuntien kannattajilla melkoisen mustavalkoinenkin näkemys muista toimintamalleista. Aikaisemmin painotettiin enemmän sitä, että koitettiin hakea koiralle sen tapa kouluttaa ja opeteltiin ehkä enemmän erilaisilla versioilla kuin nykyisin. Siinä punnittiin kouluttajankin osaamista löytää ja kyetä tarjoamaan versioita päästä tavoitteeseen. Olen miettinyt tätä kovasti. Auttoiko aikaisemmin esim. agilityssa ollut rotujen kirjo ymmärtämään paremmin koirien erilaisuutta? Pitikö kouluttajan oikeasti perehtyä enemmän eri rotujen toimintamalleihin ja vietteihin? Harrastettiinko aikaisemmin enemmän monipuolisesti yhdellä koiralla oppien näin eri lajien sisällä yleisesti käytettyjä malleja enemmän? En ole keksinyt vastauksia pohdintoihini.

Tässä on kolmen lauman koiria vuodelta 2003, jotka viettävät mökkilomaa yhdessä. Airista ei kiinnosta vieraan ihmisen (minun) koulutustuokio. Lomallakin on hyvä pitää perustavoista kiinni ja ylläpitää kontaktia ja tässä esim malttia olla kuulolla ja pysähtyä.

Olen törmännyt useinkin siihen, että aktiivinen kouluttaja erikoistuu tiettyyn omannäköiseensä toiminta- tai tyylisuuntaukseen ja opeissa käy erilaisia ihmisiä. Joillekin opit sopivat täydellisen sujuvasti ja asiat etenevät. Sitten on ohjaajia, joiden motoriikkaan tai toimintatapaan (tai kyseisen ihmisen omaan oppimistyyliin) se malli ei luontevasti istu ja kuitenkin sinnikkäästi hinkataan ja hinkataan, koska kouluttaja on hyvä ja menetelmä suosittu.

Koen itse jälkikäteen tarkasteltuna isona etuna sen, että olen päässyt kouluttamaan ja oppimaan vuosien mittaan hyvin erilaisten rotujen toimintatapoja ja oppimistyylejä. Olen vuosien mittaan harrastanut useita eri lajeja agilitystä raunioiden kautta metsästyskoirien käyttökokeisin ja päässyt näkemään erilaisia koulutuskulttuureita. Hyvä puoli tässä on ollut se, että olen saanut oppia ja nähdä useita erilaisia versioita koulutusmenetelmistä varsin erityyppisille koirille. Ihan kaikkea en hyväksy. Osa ei sovi minulle tai harrastamalleni roduille tai menetelmä on liian monimutkainen tyyliini. Parasta on kuitenkin se, että osaan versioida yksilöihin ja tilanteisiin erilaisia tapoja, jos yksi ei toimi. Tai jos tiedän tyylin, joka koiralla/lajissa toimisi, tiedän keneltä apua haen. Erilaisista neuvoista voi itse ottaa käyttöön sopivimmat tai toimivimmat.

Tämä kuva on 11 vuoden takaa agilitykisoista Porvoossa, jossa sijoituin staffini kanssa medi II-luokassa toiseksi. Huomaa kisa-asu ja palkinnot 🙂 Tuomarina Anne Savioja kättelemässä juuri voittanutta, nykyisinkin aktiivisesti palkintosijoja agilityssa napsiva kasvattajakollegaani Sari Puusaarta.

Seuraavat asiat ovat kuitenkin tyylisuunnasta huolimatta tosia: tekevä koira on onnellinen koira. Ihan sama, onko motivaationa nakki vai pallo, niin yhdessä tekeminen vahvistaa koiran ja omistajan suhdetta. Hyvässä hengessä tehty harjoitus, leikki tai leikin ohessa tehty koulutus tuo kummallekin positiivista energiaa ja lujittaa suhdetta. Toistot vahvistavat suoritusta ja oikean suorituksen vaatimisesta/tekemisestä lintsaaminen ei aikaansaa tasaista toivottua toimintaa. Parasta olisi, jos omistaja/kouluttaja osaisi tuohon ympärille valita sopivimman menetelmän lukemattomien keinojen pakista ja tarvittaessa muuttaa menetelmää, jos tuntuu jumittavan. Pääasia, että tekee yhdessä ja opettelee ”koiraa”. Opettelee asioita ja menetelmiä sekä valitsee niistä itselleen ja koiralleen sopivimmat. Ja hyväksyy, ettei ole vain yhtä ainoaa oikeaa tapaa ja on avoin näkemään erilaisten toimien hyvät puolet eri tilanteissa ja eri yksilöille. Hyväksyy myös sen, että eri rotuiset koirat ovat erilaisia, toimivat eri tavoin ja niiden käyttötarpeet ovat erilaisia. Koirissa on myös erilaisia oppijoita rotujenkin sisällä. Erilaisuus on rikkautta ja antaa erilaisia asioita. Pääasia, että edetään hyvän kautta ja tehdään.

Petra Morbin
Kirjoittaja on itse nyt sivustaseuraajana monessa harrastuksessa ja odottaa taas paluuta ”sorvin äärelle”. Tulin hyvälle mielelle katsellessani vanhoja luvia tähän. Harmi vain, kun 90-luvulla ei kulkenut kamera mukana koiratreeneissä.

Saksanpaimenkoira – ystäväni

Saksanpaimenkoira on rotu, jonka meistä jokainen tunnistaa. Toisten mielestä se on koirien ehdotonta aatelia, toisten mukaan varoittava esimerkki jalostuksella pilatusta rotukoirasta. Mutta miksi saksanpaimenkoira on juuri minulle se Ensimmäinen kaikkien rotujen joukosta? Koska se on älykäs, voimakas, rohkea, kunnioitusta herättävä ja uskollinen kuolemaansa saakka. Koira isolla K:lla.

Saksanpaimenkoira on kehitetty Saksassa 1900- luvun vaihteessa sen aikaisista paimenkoiratyypeistä. Tavoitteena oli luoda palveluskoira, jolla on edellytykset vaativiin suorituksiin. Rotu saavutti nopeasti suuren suosion erinomaisten käyttöominaisuuksiensa vuoksi. Maailmansotien aikana näiden koirien rintamilla tekemät uroteot tekivät rodusta maailmanlaajuisesti tunnetun. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä kysyntä kasvoi räjähdysmäisesti.

Kannan voimakas ja nopea kasvu laski valitettavasti sen tasoa eri puolilla maailmaa. Siksi rotumme saksalainen kattojärjestö (SV) on pyrkinyt alusta asti ohjaamaan jalostusta. Rodun yleisen tilan parantamiseksi perustettiin Saksanpaimenkoirien Maailmanunioni (WUSV) vuonna 1975. Jäsenmaita on tällä hetkellä 82. Jokaisella jäsenmaalla on lisäksi oma rotua harrastava järjestönsä, joka ohjaa jalostusta SV:n asettamien suurten suuntaviivojen mukaisesti. Suomessa tätä tehtävää hoitaa Suomen Kennelliiton alainen rotujärjestömme Saksanpaimenkoiraliitto ry., joka jakautuu lukuisiin aluekohtaisiin alajaostoihin.  Liitto ja sen alaosastot tarjoavat jäsenilleen koulutusta ja opastusta sekä järjestävät vuosittain erikoisnäyttelyitä ja kilpailuja.

Saksanpaimenkoira on maailman suosituin palveluskoira. Se on vahvahermoinen, tarkkaavainen, valpas, uskollinen ja ehdottoman lahjomaton. Se on tottelevainen ja hyväntahtoinen muita ihmisiä ja eläimiä kohtaan. Hyvän koulutettavuutensa ansiosta se suorittaa kaikki sille annetut tehtävät innokkaasti. Se on rohkea, kova ja taistelutahtoinen ja kykenee puolustamaan itseään, ohjaajaansa ja tämän omaisuutta. Saksanpaimenkoira on jalomuotoinen ja ylväs koira, josta huokuu sen vuosisatainen historia ihmisen palveluksessa.

Kuvassa on yksi kantakoiristani, Saksantuonti FI&EE MVA Rommel von Arlett BH AD IPO1 Erikoisnäyttely Suomi, Saksa SG luokassa 18-24 kk.

Rodun terveystilanne puhuttaa Suomessakin. Mitä asialle on tehty? Rodulla esiintyviä luuston kasvuhäiriöitä pyritään vastustamaan perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelman, PEVISA:n avulla. Jalostukseen käytettäviltä koirilta vaaditaan viralliset röntgenkuvaustulokset lonkkien, kyynärien ja selän osalta. Tätä ohjelmaa on toteutettu eri muodoissaan jo vuosikymmenien ajan. Kannan parantamiseksi on Suomeen tuotu runsaasti jalostuskoiria nimenomaan Saksasta. Siellä kriteerit jalostukseen käytettäville koirille ovat erittäin tiukat. Niiden tulee olla terveluustoisia, erikoisnäyttelyssä palkittuja, suojelukokeen suorittaneita sekä jalostustarkastettuja. Saksanpaimenkoiraliitto kannustaa meilläkin koiranomistajia tutkituttamaan koiransa ja osallistumaan niiden kanssa näyttelyihin ja kokeisiin.

Saksanpaimenkoiralla on kaksi karvamuunnosta, pitkä- ja lyhytkarvainen. Näitä saa meillä risteyttää keskenään. Rotumme on  jakautunut ns. näyttely- ja käyttölinjaisiin koiriin. Kummassakin linjassa on omat hyvät ja huonot puolensa ja kummallakin on omat kannattajansa. Rodun harrastajat valikoivat koiransa omien mieltymystensä mukaan. Kumpikaan linja ei ole toista parempi – ne ovat vain erilaisia.

Kuvassa pitkäkarvainen narttumme PMV-13, TLNW-13 Millan Doritt. Koiralla on myös useita luokkavoittoja rodun erikoisnäyttelyistä.

Rodussa näkee valitettavasti joskus liioiteltuja piirteitä omaavia yksilöitä. Koiranäyttelyissä arvostelevia ulkomuototuomareita on kehotettu kiinnittämään aiempaa enemmän huomiota siihen, ettei rakenteeltaan ääripään tyyppejä edustavia, ylikulmautuneita ja kooltaan  huomattavan suuria koiria enää palkittaisi. Asiaan suhtaudutaan siis erittäin vakavasti. Tärkeää on muistaa, että me kasvattajat ja harrastajat haluamme vilpittömästi työskennellä yhdessä tämän suuresti rakastamamme rodun hyväksi, linjamieltymyksistä huolimatta.

Pieni saksanpaimenkoira on huvittava isoine tassuineen ja korvineen. Leppoisan ulkokuoren alla sykkii kuitenkin rautainen sydän!

Tätä kirjoittaessani talomme vanhin saksanpaimenkoira Aura (Millan Maria Aurora), jo superveteraani-ikäinen, makaa jaloissani pöydän alla. Välillä se tönäisee minua kuonollaan muistuttaen olemassaolostaan. Katsoessani sitä näen siitä huokuvan voiman, suunnattoman älykkyyden ja elämän tuoman viisauden.  Saksanpaimenkoira luotiin palvelemaan ihmistä. Lukemattomia koirasukupolvia myöhemmin Auran ruskeisiin silmiin katsoessani niistä voi lukea: ”Mitä minä voin tänään tehdä puolestasi?” Tunnen onnea ja syvää kiitollisuutta siitä, että saan omistaa tällaisen koiran ja olla osa suurta maailmanlaajuista saksanpaimenkoirayhteisöä. Minun elämäni, onneni, Ystäväni – saksanpaimenkoira.

 

Kirjoittaja Tanja Paasio on pitkän linjan koirankasvattaja. Pitää myös  kissoista, mutta pelkää hevosia. Harrastaa puutarhanhoitoa ja lukemista. Asuu maaseudulla perheensä kanssa vanhassa kansakoulussa, jonka kunnostaminen ei tule ikinä valmiiksi.

 

 

Miten tullaan kasvattajaksi – Visakoivun tarina

Sain ensimmäisen koirani vuonna 1970. Olen aina rakastanut eläimiä, mutta koirat ja hevoset ovat olleet aina ykkössijalla. Kaikki eläimet ovat olleet minulle tärkeitä, vaikka niiden kanssa touhuaminen ei aina ole ollut ihan päivänvalon kestävää. Olin varmaan kolmen vuoden ikäinen, kun naapurin pojat eräänä päivänä taas tapansa mukaan kiusasivat minua. Keräsin pahvilaatikon täyteen sisiliskoja ja sammakoita. Kun pojat taas tulivat huutelemaan ilkeyksiään, pyysinkin heitä tulemaan lähemmäksi katsomaan mitä minulla oli laatikossa. Kun pojat olivat tarpeeksi lähellä, aloin nakella noita eläinraukkoja poikien niskaan. Pojat lähtivät karkuun kiljuen ja minä hipsin kotiin tyytyväisenä temppuni saavuttamaan menestykseen. Sisilisko- ja sammakkoparkoja en vielä tuolloin osannut sääliä, mutta myöhemmin elämässäni olen yrittänyt ottaa kaikki eläimet huomioon aina mahdollisimman hyvin, paitsi, anteeksi nyt vain, hyttyset.

Lapsuudenkodissani ei ollut koskaan koiraa, koska vanhempani katsoivat, että koira ei kuulu kaupunkiasuntoon. Mentyäni naimisiin, aloin pikkuhiljaa ehdotella miehelleni, että voisimme hankkia koiran. Olin lukenut koirista ja kasvatuksesta monia kirjoja, mutta silti kuvittelin, että koirankasvattajaksi tullaan hankkimalla narttukoira ja aletaan sitten vain kasvattaa sen kanssa.

Onneksi kohdalleni sattui kaksi todella upeaa kasvattajaa, jotka saivat minut ymmärtämään neuvoillaan ja ohjeillaan, että kyse ei ole mistään yksinkertaisesta asiasta. Kasvattajat olivat Antti Seppälä, kennel Capella ja Pekka Väissi, kennel Kauhakuusen. Heidän korvaamattomalla avustuksellaan aloin ymmärtää, mistä oikeasti on kyse ja sain hyvän ohjauksen koirankasvatuksen saloihin.

Meillä oli myös lukiossa vallan mainio biologian opettaja, Kimmo Aula, jolta me oppilaat saimme tehokkaan opetuksen kaiken muun lisäksi perinnöllisyydestä. En olisi ikinä osannut etukäteen kuvitella, miten valtava merkitys tuolla opetuksella olisi meille tulevaisuudessa koirien kanssa. Jo koiranjalostusta koskevien kirjojen lukeminen oli helpompaa, kun perusasiat oli koulussa opetettu. Koirien kasvatuksessa käytäntö ja kirjatieto kulkevat käsikädessä, eikä mikään tapahdu hetkessä. Koirankasvattaja ei myöskään koskaan ole ”täysin oppinut”, vaan aina pitää olla valmis oppimaan uutta. On oltava valmis hyväksymään se tosiasia, että mitä enemmän tietää, sitä paremmin tietää, kuinka vähän tietää. Tässä puuhassa ei myöskään voi oikoa, sillä tässä jos missä pätee vanha sananlasku; minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Kuvassa Visakoivun Tiny One, jolla ikää kuvanottohetkellä 15 vuotta. Kuva Kirsti Koivu

Monien vaiheiden sekä muutaman rodun kanssa tehtyjen yritysten ja erehdysten kautta, päädyimme lopulta havannankoiraan, mikä oli kohdallamme täysosuma. Rotu tuli meille vuonna 1990 ja nyt olemme kasvattaneet mieheni kanssa yhdessä jo useamman sukupolven näitä viehättäviä koiria – milloin paremmalla, milloin huonommalla menestyksellä, mutta aina koiristamme iloiten ja nauttien. Olen myös saanut kaksi Vuolasvirta-palkintoa, toisen basenjin ja toisen havannankoiran kasvatuksesta. Erityisen onnellinen olen SuKoKan kasvattajapalkinnosta, sillä sen olisin saanut basenjeista jo paljon aikaisemmin, mutta halusin sen havannankoirista ja niin siinä sitten kävi.

Tätä puuhaa ei voi tehdä muuten, kuin suurella sydämellä ja koirista välittäen. Epäonnistuminen esim. kasvatin sairastumisen muodossa, riipaisee syvältä, sillä aina toivoo, että onnistuisi kasvattamaan mahdollisimman terveitä koiria. Yleensä asiat sujuvat hyvin, mutta esim. polvilumpioluksaatio- tai muu sairausuutinen jonkun kasvatin kohdalla masentaa todella. Sitten taas uutinen 16 – 18 vuotiaasta kasvatista, joka elää terveenä edelleen, tuottaa suurta tyydytystä ja iloa. Jos ilon ja surun tunteet koirankasvatuksesta katoavat ja tilalle tulee välinpitämättömyys, on syytä lopettaa koko touhu heti saman tien.

Kirsti Koivu, Visakoivun kennel