Lex ja Omppu – tarina luopumisesta

Minä olen jo 9 kuukautta vanha! Edelleen tosi pentumainen, sanovat. Ei pidä paikkaansa. Olen vain elämäniloinen ja riehakas! Me koirat eletään hetkessä ja otetaan ilo irti aina kuin mahdollista. Me ei murehdita huomista eikä surra eilistä, me ollaan vaan. Olkaa tekin. Elämä on paljon mukavampaa sillä lailla.

Me koirathan ollaan tosi sosiaalista sakkia, tykätään muodostaa pienempiä tai suurempia laumoja. Jokaisella koiralla olisi hyvä olla ikioma Kaverikoira. Kivaa jos sellainen asuu teillä mutta voi sellaisen Kaverin löytää vaikka lenkkipolulta. Minulla oli aiemmin enemmän kavereita mutta nyt olen muuttanut Uuteen Kotiin. Täällä minulla on vain kaksi Kaveria mutta Aida ja Simo on tosi kivoja! Ne on minunlaisia eli saksanpaimenkoiria. On täällä kissojakin, nekin on ihan oolrait.

Mutta minulla oli myös veli.

Sen nimi oli Omppu. Me tultiin tänne Suomeen yhdessä lentokoneella. Minä jäin ensin minun Kotiin ja Omppu lähti sen Kotiin aika lähelle meitä. Meidän piti tapailla säännöllisesti kivojen leikkien merkeissä. Mutta me tavattiin melkein heti uudelleen kun kävi tosi kurja juttu. Minun veljeä pisti käärme. Eihän se osannut varoa sellaista, luuli ehkä kepiksi. Omppu tuli hirmuisen kipeäksi. Sitä hoidettiin eri eläinlääkärien toimesta ja ne teki mitä ne pystyi. Loppu oli kiinni Ompun omasta elinvoimasta. Omppu tuli meille hoitoon ja oli tosi surkean näköinen. Minä en saanut leikkiäkään sen kanssa kun se ei jaksanut edes päätä nostaa. Mutta me nuuhkittiin toisiamme joka päivä. Joskus makailin sen vieressä ja maistelin sen leluja että ne pysyisi tuoreina. Se oli viikkoja tosi huonona eikä voinut edes syödä tavallista ruokaa. Minun Emäntä ruokki sitä ja sille piti antaa vettäkin sellaisella ruiskulla kun sen leuat ei oikein auenneet kunnolla. Mutta minun veli oli Taistelija. Se jäi eloon! Se oli kuulemma ihan ihme. Mikäs ihme se nyt oli, reipasta ja elinvoimaista sukua kun ollaan.

Omppu oli meillä aika pitkään ja me saatiin jo painiakin pihalla. Se joutui käydä pistettävänä siellä eläinlääkärillä tosi usein ja kyllähän siellä sanottiin että on mahdollista että sille tulee myöhemmin jotain vaivaa vaikka tilanne olikin jo parempi. Siitä otettiin niin paljon verikokeitakin että sitä ihan itketti aina kun se näki eläinlääkärin. Minä sanoin että sen pitää nyt olla reipas ja kyllähän se sitten olikin. Minun veli.

Ompulle määrättiin tarkka ruokavalio ja jatkohoitoja. Omppu pääsi takaisin omaan Kotiinsa. Se kasvoi hyvin ja oli taas oma iloinen Omppunsa. Se oli Simon paras Kaveri. Ne nukkuikin ihan kylki kyljessä. Me kaikki uskallettiin jo toivoa parasta. Mutta yhtenä aamuna Omppu ei pysynytkään jaloillaan. Se vietiin heti sinne eläinlääkärille. Minun Emäntä lähti mukaan. Hyvä että lähti. Koska Omppu jäi sinne. Mitään ei ollut enää tehtävissä ja Omppu nukkui pois ihan hiljaa.

Ompun paikka sohvalla jäi liian tyhjäksi joten me päätettiin porukalla että minä muutan sinne sohvalle. Nyt Simolla ja Aidalla on taas ikioma paras Kaveri. Minä – Lex.

Mutta me ei koskaan unohdeta sinua Omppu Leijonamieli. Kiitos elämästäsi ja siitä että OLIT.

Veljesi Lex

Tiibetinspanieli – koira maailman huipulta

Tiibetinspanielityyppisiä koiria on ollut tiettävästi olemassa jo ennen ajanlaskumme alkua. Himalajan jylhissä maisemissa näitä koiria pidettiin arvostettuina lemmikkeinä luostareissa. Ihastuttavan tarinan mukaan niiden tehtävänä oli pyörittää buddhalaisia rukousmyllyjä etukäpälillään takajaloillaan seisten. Oli tarina totta tai ei, monet tiibetinspanielit todella tanssahtelevat nykyäänkin etukäpäliään somasti ilmassa heiluttaen. Tiibetinspanieleita pidettiin pyhinä koirina ja siksi niitä ei myyty. Tiibetinspanieleita saatettiin tosin lahjoittaa arvostetuille vieraille erityisenä suosionosoituksena.

Rodun länsimainen historia alkoi Englannista josta koiria kulkeutui myöhemmin myös Suomeen. Kotimainen kasvatustyömme on ollut menestyksekästä ja siksipä tänä päivänä rotumme populaatio on maailman suurimpia väestömäärään suhteutettuna. Suomalaiset koirat ovat kansainvälisesti erittäin arvostettuja. Tiibetinspanieleiden rotujärjestö yhdessä kasvattajien kanssa tekee ansiokasta työtä varjellessaan tätä hurmaavaa rotua.  Tiibetinspanieli on itsetietoinen, ylväs, valpas, hyväluonteinen sekä uskollinen Ystävä pienessä koossa.

Tipsut ovat todellisia persoonia. Vaikka rodusta onkin jo vuosikymmenien kokemus, silti aina välillä yllättyy näiden karvakorvien aivoituksista. Talomme vanhin uros Jamppa tarvitsee suunnattomalle egolleen tilaa. Jamppa ei voi mennä ovista ulos ellei niitä avata Hänen Ylhäisyydelleen valmiiksi. Itse ymmärrän toki seistä kunnioittavasti oven takana. Kehnon sään sattuessa on vain odotettava oven takana meneekö koirani ulos vai ei. Tuumatessa vierähtää joskus tovi jos toinenkin. Tyttötrioni Tadita, Karma sekä Tinka eivät voi koskaan tulla suoraan sisälle vaan ensin on aivan pakko pyörähtää kuistin sohvan ja ikkunalaudan kautta tarkistamaan tilannetta. Ja samalla pyyhkiä tassut. Vuosien opettamisesta huolimatta ne tekevät aina samoin. Joten kuistimme tipsunpuoleisille ikkunoille ei laiteta kukkia tai kynttilälyhtyjä. Haittaavat näkyvyyttä, ainakin tyttöjen mielestä!

Tiibetinspanieli on älykäs rotu. Se saa omistajansa tekemään aina niin kuin se itse haluaa.

Tiibetinspanieli on älykäs rotu. Se saa omistajansa tekemään aina niin kuin se itse haluaa. Tipsujen huoltojoukot oppivatkin asian nopeasti. Ei pidä käsittää asiaa väärin – rotu on motivoitavissa myös harrastamiseen. Tämä vaatii vain omistajalta keskivertoa enemmän kärsivällisyyttä ja hyvää koiranlukutaitoa!

Muistelen välillä jo edesmennyttä Hannaamme. Ihana particolor- värinen neiti. Hannaa yritettiin pennuttaa pariinkin kertaan mutta se teki erittäin selväksi ettei halua lisääntyä. Ainakaan valittujen urosten kanssa. Se pörhistyi leijonaksi ja säikytteli pojat ruotuun. Hanna eli pitkän elämän kaverikoiranamme. Hanna ei koskaan sietänyt minkäänlaisia rajoitteita. Kaulapanta oli kauhistus, taluttimesta puhumattakaan. Ulkotarhat eivät myöskään pidelleet sitä vaan se kiipesi korkeiden aitojen yli kuin orava käyttäen hyväksi jopa pihalla kasvavia puita. Kerran ystävättäreni kanssa koiria ihastellessamme hän kysyi minulta että näkeekö hän oikein. Puussa on tiibetinspanieli. Vastasin vain että juu, se on meidän Hanna. Jatkoimme kahvihetkeä puusta laskeutuneen Hannan kanssa.

Tiibetinspanieli on mitä mainioin rotuvalinta pientä seurakoiraa etsivälle. Et enää koskaan ole yksin. Tipsu haluaa olla oman ihmisensä kanssa. Heti siinä sydämesi alla.

Minä olen LEX

Kokonaista 15 viikkoa nuori saksanpaimenkoiran alku. Minä muutin tänne Suomeen alkukesällä. Olen kuulemma ihan siniveristä sukua. Vaikka en kyllä tiedä siitä… Ilkeämielinen kissa raapaisi minua kuonosta ja ihan punaista siitä naarmusta tullut veri oli. Onneksi me saksanpaimenkoiranuorukaiset ei paljon piitata pikku kolhuista. Tekevälle sattuu. Ja paljon tekeville sattuu useammin.

Minä olen Lex. Kuva Tanja Paasio

Sain tehtäväksi kertoa erilaisista palveluskoiraharrasteista, joihin sinäkin voit oman pentusi kanssa osallistua. Koska en sattuneesta syystä ole itse päässyt vielä kaikkea kokeilemaan, niin kannattaa kurkistaa sellaisen Kennelliiton tai Palveluskoiraliiton sivuille. Sieltä löydät paljon lisätietoa ja jos et tajua niin on siellä kai joku puhelinnumerokin mihin voi soittaa. Päiväsaikaan tietenkin.

Suojelu on meille saksanpaimenkoirille ihan paras juttu. Minun isä ja emo onkin sellaisia suojelukoiria. Ihan niin kuin niiden vanhemmat ja taas niiden vanhemmat. Voi niitä esi-isiä olla enemmänkin mutta kun minä osaan laskea vasta kymmeneen! Meidän on tarkoitus suojella meidän perheitä ja niiden tavaroita rosvoilta. Se suojelujuttu ei tule ihan itsestään vaikka olisi luonnostaan lahjakas. Siksi me harjoitellaan sitä sellaisella koulutuskentällä, missä se rosvoksi pukeutunut odottaa sinua. Se pomppii hauskasti ja joskus se huutaakin. Sitä pitää säikytellä haukkumalla. Kun se sitten pelästyy ja juoksee karkuun, voit olla tosi tyytyväinen itseesi. Joskus se rosvo kuitenkin kääntyy takaisin ja tulee tosi lähelle. Silloin täytyy ottaa järeät hampaat käyttöön ja tarttua krokotiilin otteella sen käteen. Jos pidät kiinni tosi kovaa ja täysin hampain niin sen rosvon käsi irtoaa ja sinä saat tehdä sillä kädellä mitä haluat. Minä ajattelin kerätä niitä meidän autotalliin. Pahan päivän varalle. Jos joltain puuttuu käsi niin minä voin sitten lahjoittaa sellaisen. Tulee hyvä mieli kun voi olla avuksi! Sellaisia me Palveluskoirat ollaan.

Jos pidät kiinni tosi kovaa ja täysin hampain niin sen rosvon käsi irtoaa ja sinä saat tehdä sillä kädellä mitä haluat.

Sitten on jäljestäminen. Siinä on tarkoituksena etsiä metsään kadonnut ihminen. Tai joskus eläinkin. Voiko muuten hirvet eksyä? Jäljestämistä harjoitellaan siten että ihminen kävelee pellolla ristiinrastiin ja tiputtelee jalanjälkiinsä makoisia makkaranpaloja. Ensin ne makkarat on tärkeitä. Mutta kun olet tarpeeksi kauan harjoitellut niin sitten onkin jo ihan parasta vain se etsiminen. Aina sieltä jäljeltä ei löydy mitään mainittavaa. Mutta yrittämisestäkin palkitaan. Lopuksi saa aina jotain hyvää syötävää. Niin kuin lihapullia tai sellaista.

Viesti on sitten sitä kun sotien aikana me koirat kuljetettiin rintamien välillä kirjelappusia kaulapannoissa. Onneksi nyt ei ole sitä sotaa mutta idea on sama. Voi vaikka lähettää lapun isännälle että heti kotiin sieltä. Ruoka on ollut pöydässä jo kolme päivää. Tähän lajiin tarvitaan muuten kaksi ihmistä. Että olisihan se hyvä saada se Isäntäkin kotiin. Harrastusmielessä.

Siniveristen sukua. Lex 14 viikkoa. Kuva Tanja Paasio

Haku. Yhdistä edelliset niin se on siinä. Minun kaveri Brando löysi kerran metsästä mummon. Sillä oli auto hukassa. Brando vei mummon sen Emännän luokse joka etsi sen hukkaantuneen auton. Mummo ja Brando söi sillä aikaa eväitä. Taskulämpimiä meetwurstileipiä lujalla voilla.

Vesipelastus. Siinä pitää ensin osata uida. Mutta sitten vaan uidaan ympyrää ja tuodaan hukkuvia korvasta rannalle. Aika rivakasti. Nopeus on valttia tässä lajissa. Ne hukkuneet kun ei elä välttämättä kauaa.

Ja sitten on se tärkein. Eli tottelevaisuus. Siinä on vaikka mitä muistamista. Pitää oppia istumaan Emännän vasemmalla sivulla. Ja kulkea ihan sen jalassa kiinni. Ei saa yhtään edistää tai jätättää vaikka menisi kissa ohitse. Sitten pitää osata istua ja mennä maahan ja mikä vaikeinta, pysyäkin siellä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Jotkut edistyneet osaa kiivetä ja hypätä esteiden yli. Ne saa suorituksestaan palkaksi sellaisen ison puukapulan jonka ne joutuu kyllä heti antamaan pois. Ehkä ne saa sitten kotona sen takaisin. Kaikista tärkeintä on se ettei saa yhtään näyttää kuonoa. Pitää olla tosi kiltisti ja rauhallisesti. Vaikka sinun edessä irvistelisi Tosi Ruma Koira. Suututukseen tai sitten kisajännitykseen auttaa kun kuvittelet sen Ruman Koiran ilman turkkia. Sellaiseksi nahkasillaan olevaksi. Huumori auttaa tilanteessa kuin tilanteessa!

Tuota tottelevaisuutta voi harrastaa sitten ihan pikanakin jos on vain vähän aikaa. Se on nimeltään Rally-toko. Siinä mennään ihan formulavauhtia. Muuten sama.

On niitä lajeja sitten muitakin mutta minä en niistä tiedä. Paitsi kanttarelli-urheilusta. Pääsin meidän Doritin kanssa metsään niitä etsimään. Doritt löysi ja minä talloin ne. Että Doritilla olisi lisää tekemistä. Kiva retki oli!

Mutta eikun siis harrastamaan ja muistakaa lepäilläkin ettei tule sellaista ylikuntoa. Minun isoveli Rommel osaa muuten levätä ihan missä vaan ja koska vaan. Sillä on hyvät unenlahjat ja hermot kunnossa.

Rommel lepää. Kuva Tanja Paasio

Kivaa harrastuskesää toivottaa Sinun Lex  (Otello de Coroninas)

 

 

Minun rotuni – maremmano-abruzzese työkoirana

Maremmano-abruzzese toimii Suomessa menestyksekkäästi eläinten suojana petoja vastaan.

Matka valkoisen vahdin maailmaan on ollut antoisaa. Löytää menestyksekkäästi keinoja rodun käytölle Suomessa, jossa koira kulttuurimme on historiassaan jalostunut metsästyskäyttöön.

M-a (rodun lyhenne) on tuhansia vuosia vanha laumanvartijarotu, jonka pääasiallisena työnä on ollut lammaslaumojen vartioiminen petoja vastaan ja kulkea pitkiä matkoja vaikea kulkuisessa vuoristossa paimenensa sekä lammaslaumansa matkassa. Rotuna m-a on yksi laumanvartijoista, jonka käyttö nimenomaan eläinvahtina on historiassaan katkeamatonta. Sotien aikaan toimivat myös vetoapuna tarvikkeille. Koirat toimivat aina laumassa johon kuuluu vähintään 3 koiraa, usein nähdään 5 koiraa noin 1000 lampaan laumaa suojaamassa.  Nykyään rotua näkee niin eläinvahtina, kuin omaisuuden suojaajana. Maremmano-abruzzese on oltava luonteeltaan vahvan vartiointivietin omaava, joka ei missään tapauksessa tarkoita yleistä aggressivisuutta. Sen on sitouduttava laumaansa, joka tarkoittaa sitä, ettei se hylkää vahdittaviaan, vaan seuraa niitä. Rodun on oltava uskollinen, joka tarkoittaa sitä, ettei se jahtaa vahdittaviaan. Nämä kaksi ominaisuutta tuo automaattisesti esille taipumuksen suojella laumaansa.

Kuva kertoo kaiken oleellisen rodusta. Nuori uros siirtyi välittömästi laitumella kartisoivan uuhen suojaksi ja pysyteli sen lähellä tyynenä, varvovaisena lampaan suuntaan, ettei häiritse sitä, mutta hyvin voimakkaasti meille ihmisille kertoen olemuksellaan pysyä kauempana. Vahtivuoro vaihtui koirien kesken, kun vuorilta saapui uhka. Uhka oli toinen paimen laumansa ja omien koirien kanssa. Tämä nuori uros suuntasi mukaan ilmoittamaan viereaalle laumelle, ettei sovi tulla. Taka-alalta saapui toinen koira hyvin varoen ja liehitellen vastasynnyttänyttä uuhta, jotta pääsi suojamaan sitä mahdollismman lähelle häiritsemättä uuden elämän alkua. Kuva Petra Frondelius

Yli 10 vuotta sitten, matkani rodun parissa alkoi. Olen aina pitänyt susista, ja pohtinut miten tuo uljas upea eläin voisi elää Suomessa ja maailmalla yhdessä ihmisen karjatalouden rinnalla ilman, että olisi aina se joka häviää taistelun, viimeistään ihmisen toimesta.

Mietin miten voisin saada pentuja lampureille käyttöön, sillä miksi rotua kasvattaa, jos siitä ei olisi jotakin hyötyä asiassa jota pidin itse kovin tärkeänä. Käyttöominaisuudet rodussa kuin rodussa ovat syitä miksi ne rodut ovat historiassaan kehittyneet, ja niitä vaalimalla rotu pysyy sellaisena kuin se on muovautunut ihmisen avuksi ja tarpeeseen luonteeltaan sekä ulkomuodoltaan.

Matkani alkoi sillä, että pääsin tutustumaan rotuun hyvän ystäväni kautta, jolta ensimmäisen ja sittemmin kantanarttuni hommasin aluevahdiksi. Aada osoittautui erinomaiseksi lampaiden kanssa, ja tutkittuani sukuja, ja ensimmäiset matkat italiassa käytyäni ajattelin, että mikä ettei. Kasvattajakurssihan oli jo käytynä, koska halusin lisää tietoa. Matkani jatkui siten, että etsin internetin maailmasta yhteystietoja lampureille, ja lähetin sähköpostia kysyäkseni lampureiden intressejä suojata laumojaan koirien avulla, oliko heillä muita keinoja siihen olemassa, ja kokivatko suojatoimet riittäviksi.

Matkoilla rodun kotimaahan, olen päässyt tapaamaan lukuisia paimenia, kasvattajia joilta olen oppinut hyvin paljon.

Laumanvartijoista oli erilaisia käsityksiä, ja onnekseni muutamia oli erittäin kiinnostuneita suojaamaan koirien avulla lampaitaan. Näin alkoi kasvatustyö upean, uljaan rodun parissa, ja ensimmäinen pentueeni syntyi. Minulla oli muutama lammas, jotta pennut pääsivät heti sosialistumaan lampaisiin. Sosialistuminen on erityisen tärkeää 5-16 viikon ikäiselle pennulle.  Olen tässä pentueiden kohdalla huomannut, että eroa ei synny kovinkaan paljon siihen laitetaanko koirat 7-viikkoisena suoraan omaan lampolaan taikka muiden eläinten pariin vai sosialistuvatko ne heti kasvattajalla syntymästään. Emän ohjaus on sitten toinen seikka.  Emän ohjaamana, kun se tekee sen hyvin, voidaan luovutus tehdä paljon myöhemminkin. Yksilöissä on aina eroja ja haasteena on löytää ne oikeat koirat eläinvahdeiksi. Hyvin on onnistuttu, muutamia koiria lukuun ottamatta. Ero voi olla siskon ja veljen kohdalla kuin yö ja päivä. Tässä koitan kantaa vastuuni, olla niin paljon apuna ja tukena kasvattieni omistajille. Myös kilometrejä on kertynyt ja hienoja tarinoita petokohtaamisissa kuultu.

Matkoilla rodun kotimaahan, olen päässyt tapaamaan lukuisia paimenia, kasvattajia joilta olen oppinut hyvin paljon. Se kantaa hedelmää ja minut kutsuttiin tutustumaan projektiin, jossa rodun edustajia testataan mm. ihmisuhkaan. Kuinka ne toimivat ihmisen uhatessa tahallisesti ja ns. tahattomasti. Antoisaa ollut huomata, että koirat pyrkivät lähes poikkeuksetta siirtämän laumaansa pois kokemastaan uhasta ja varoittavat hyvin kauan, eikä yksikään ole käynyt ihmisen kimppuun surointa tietä, vaan varoitusta tulee niin selkeästi, ettei siitä voi erehtyä ja vain jatkaa kohti.

Ilokseni sain kutsun  viimeisimpänä perehtymään Life Wolfs Alps projektiin, jossa osana projektia on myös laumanvartijoiden käyttö. Koiria on sijoitettu Italian Alppien alueelle yli 100 kpl ja kokemukset ovat olleet erinomaisia. Eläinlääkäri Silvia Dalmasso on vetänyt tätä projektia ja on toiminut pelkästään laumanvartijoiden parissa 15-vuoden ajan, sekä ollut aikaisemmin jo vastaavissa projekteissa mukana. Pääasiallisesti rotuna tässä on ollut maremmano-abruzzese. Sudet ovat saapuneet takaisin Alpeille ja uhka niistä on paimenien karjalle kasvanut.

Projektista Life Wolf Alps kierrokselta lammasvahti sulautuu lampaiden joukoon. Kuva Petra Frondelius

Rotu Alpeilla toimi myös itsenäisesti ilman omistajiaan taikka paimenta. Koirat saattavat laumansa päivällä laiduntamaan, kulkevat mukana ja palaava laumansa kanssa takaisin kotialueiden liepeille aitojen sisälle suojaamaan tehokkaammin tiiviisti yöllä olevaa laumaansa. Ihmiset saavat kulkea rauhassa, kunhan muistavat antaa koirien tehdä oman työnsä myös rauhassa. Esitteitä on jaettu projektissa kertomaan turisteille kuinka toimia jos kohtaavat valkoisia koiria vartioimassa laumoja. Paimenille on annettu kylttejä, joita he voivat hyödyntää lähialueille antamaan tietoa koirista.

Tällä hetkellä Suomessa maremmano-abruzzese toimii erittäin hyvin useilla tiloilla, ja uskon edelleen tämän rodun olevan yksi niistä joka kykenee toimimaan tämän päivän vaatimuksilla Suomessakin erittäin hyvin tehtävässään myös alueilla jossa liikkuu ulkopuolisia ihmisiä. Se vaatii tiedottamista, ohjeistusta kyltein ja laajempaa tiedon lisäämistä rodun käytöstä, jotta ihmiset osaisivat suhtautua sähkölankojen takana eläinlauman parissa varoittavien koirien lähellä rauhallisesti, ja jatkaa normaalisti matkaansa, ja antaa koirille työrauha.

Omalla aktiivisuudella, nöyränä ja kiitollisena kun hakee ja etsii tietoa voi saavuttaa tavoitteitaan.

Omalla aktiivisuudella, nöyränä ja kiitollisena kun hakee ja etsii tietoa voi saavuttaa tavoitteitaan. Ja sillä tavalla olen päässyt eteenpäin ja kasvatanut tietoa, ja innokkuuteni on huomioitu rodun kotimassakin, joka tuo edelleen lisää mahdollisuuksia erilaisiin projekteihin, uusien rodun parissa erinomaista työtä tehneiden ihmisten tapaamisia. Olen todella kiitollinen, kun tällä hetkellä n. 70% kasvateista toimii/on toiminut eläintiloilla. Toivon, että saan jatkossakin antaa mahdollisuuksia ihmisille suojata tehokkaasti laumojaan rohkean, pelottoman, uljaan ja erittäin lojaalin rodun parissa.

Lammasvahti tyynenä lampaiden ja vierailijoiden välissä, omistajien läsnäollessa. Kuva: Kerijärvien tilalta. Kuva Petra Frondelius

Menestyksekäs ja hieman erilainen tarina tästä rodusta löytyy Australiasta, jossa m-a:t ovat pelastaneet sukupuuttoon kuolemassa olleen pingviinilajin Middle Island, Warrnambool:ssa. Kanafarmari, jolla m-a olivat suojaamassa hänen kanojaan, ehdotti tätä mahdollisuutta. Projekti onnistui yli odotusten. Rotua ollaan jälleen kokeilemassa toisen uhanalaisen eläimen suojaamisessa, jossa lajin väheneminen on petoeläimestä johtuvaa.

Siitä voi lukea halutessaan lisää: http://www.warrnamboolpenguins.com.au/