Kennelnimi 27 vuotta!

19.7. tulee kuluneeksi 27 vuotta siitä, kun meille Raappavuoren kennelnimi myönnettiin. Siis Jounille ja minulle.  Siihen aikaan kasvattajakurssin jälkeen kennelnimi anottiin Suomen Kennelliitosta. Sama käytäntö on nykyäänkin, mutta välillä ei kursseja kennelnimen saamiseksi vaadittu. Pentueita on ollut 11, kolme dobermannille ja kahdeksan snautserille.

Koiria huushollissamme on ollut aina, normaalin ja kohtuuhektisen perhe-elämän seassa on vuosien varrella ehtinyt tuvassa pyöriä viisi dobermannia, yksi kääpiövillakoiranarttu (eläkepäivänsä) ja useampi snautseri. Vähän etuajassa tulee kirjoitettua, kun lauantaina vasta on se päivä, mutta jos juhliessa menee? Ainahan juhlaan on aihetta tai ainakin pullakahveille! Nyt on kuitenkin mainiota luppoaikaa eikä aurinko tällä hetkellä ihan täysillä paista, niin mennään näin – ihan pussaillen! Sökö ja Reeti ne jaksaa, muutkin, mutten muitten hetkiin ehdi kameran kanssa, kun ovat niin hätäisiä

Vuosien mittaan on tullut koirahommaa seurattua ja etenkin sen muutoksia. Nykyään seuraan apeana, välillä kiukkuisenakin MuTu-tuntumaohjeita nettisivuilta… Hyvänen aika, ettei ihmisillä ole muilta kuin netin ääressä plaraavilta kysellä? Useimmiten ne neuvot ovat pelkästään yhden kokemuksen tuomia tai kokonaan ilman kokemusta muodostuneita mielipiteitä tai jotain kuulopuheita jostain joskus kuulleena. Luottakaa kasvattajaan tai muuhun jo kokemusta saaneeseen koiranomistajaan – kysykää rohkeasti, jottei ne MuTu-tuntumaa omaavat neuvojat ihan metsään vie. Tai onhan siellä ihan asiaakin kirjoittavia, mutta jotenkin ne jäävät niitten innokkaitten jalkoihin. Mielipiteitä maailmaan mahtuu ja jokaisella omat kokemuksensa, niin koiralauman välisistä ikäeroista kuin lauman sukupuolen jakaumistakin jne. Eläinlääkärien ja tutkimusten mielipiteet ovat taas sitä painavaa faktaa, mutta omakohtaista kokemusta ei korvaa mikään. Noissa nettikirjoitteluissa jokainen sitä omaa malliaan pitää ainoana oikeana (tottakai!) eikä aina ehkä huomaa, ettei se homma välttämättä ihan hyvin toimikaan (ne ihanat ruusunpunalasit!). Jokainen pentu on kasvattajalle tärkeä ja jokaisen pentueen eteen tehdään kovasti työtä. Tai ainakin tuttavapiirissäni pääsääntöisesti niin tehdään, sillä ilman taustatyötä ja arvokasta kokemuksen tuomaa tietoa ei rotuja eteenpäin viedä. No toisaalta – syntyyhän niitä pentuja ihan ilman suunnitelmaakin, kun ei nuo hommat suunnitelmia tai paperitöitä oikeasti tarvitse, sillä aina on luonto tikanpojan puuhun ajanut?

”Yksi kuuli, toinen luuli, kolmas kertoi eteenpäin!”

Sellaisena ennakkoluulojen poistajana tulee koirien kanssa kulkiessa usein oltua. Meidän koiramme ovat aina ihastuttaneet monet vastaantulijat ulkoillessaan (eivät ehkä ihan kaikkia?) ja tällä hetkellä näyttävät viihdyttävän pyörätienrakentajia ja hauskoja keskusteluja tulee aina pidettyä (tätä suulauttani!). Ovat nuo ihastuttaneet muuallakin, missä on liikuttu. Ylpeä olen, sillä tuttavallisia hännänheiluttajia ovat jokaiselle ja taatusti tekevät osaltaan hyvää pr-työtä oman rotunsa eteen. Toisinkin välillä on käynyt, kuten melkein erääseen vanhempaan pariskuntaan törmätessä. Varovaisesti lähestyivät vastaan tullessaan ja kertoivat sitten kuulleensa, että vihaisia ovat? Jaa! Mistälie sellaista kuulleet vai oliko rotua kohtaan jotain ennakkoluuloja? No tytöthän korjasivat pariskunnan kuvitelmia oikein erinomaisesti ja ihastellen tovin tyttötrioamme rapsuttelivat, hyvä niin. Nokisutarin kanssa ei käsitysten korjaaminen mennyt putkeen. Tuumasi ensimmäisenä tupaan tullessaan, että juuri tuollainen isompi on hyökännyt joskus päin näköä ja suojautuessaan ottanut kunnon puremat käsivarteensa (näytti arvet). Harmillista. Laitoin koirat pihalle häiritsemästä vaikkeivät juurikaan ole noteeranneet noita pakollisia kävijöitä alkutsekkauksen jälkeen, mutta tämä sutari oli meillä ihan ekakertalainen ja suotakoon työmiehille aina työrauha. Kauheatahan se on sutaroida, jos pelkohiki selkää pitkin valuu ja ymmärrän täysin, sillä minuakin pelottaa jotkut asiat enkä pysty mihinkään keskittymään, jos ne siinä silmien alla ovat. Tällä hetkellä hirvittelen ampiaispesää pyykkitelineen vieressä maassa ja hiljaa hutaisten nakkelin pyykit eilen narulle. Ääneti meinaan hakeakin ne jahka kuivuvat eilisistä rankkasateista. Ehtivät nuo viheliäiset tuikata Sököä ja Herttaa, mutta onneksi ilman isompia kuin hetken kutisemisseuraamuksia (tähän käy mainiosti kyytabletit). Nokisutarin kanssa käytiin siinä sutaroinnin lomassa kevyttä jutustelua ja kehui kaverillaan olevan vahtina oikein kunnon rotukoiran, sellaisen sakemannin ja jonkun taistelukoiran yhdistelmän. Minä siihen tuumasin, että eihän se ole rotukoira, jos erirotuiset vanhemmat? Näppärästi kävi sutarin vastaus, jotta kyllä se vaan on! Oikein on rotukoira, kun molemmat vanhemmat ovat rotukoiria vaikkei niillä papereitakaan ole, kun maksavat niin paljon ja kaveri otti sen vahtikoiran sellaisesta normaalista kodista eikä mistään kennelistä, kun ne kennelit sellaisia pentutehtaita. Minä olin tovin sanaton (kerrankin! mutta vaan vähän aikaa…). Faktaa on, että kennelit, kasvattajat ja pentutehtaat ovat sekaisin koiratoimintaan vähemmän perehtyneiltä ihmisiltä. Tässä olisi Kennelliitollakin tekemisen paikkaa. Sutarin mieltä en ehkä käännyttänyt, mutta jos harrastajien valaisu ihan yleisen keskustelun lomassa myös lisäisi kennelliiton tuntemusta ja osaltaan siten vähentäisi ns. pimeitten (valitettavasti usein myös erittäin sairaitten ja surkeissa oloissa kasvaneitten) pentujen tuontia Suomeen tai kasvatetaanhan niitä monenlaisissa oloissa meillä Suomessakin ja erilaisin tarkoitusperin. En osaa arvostaa ”oman taivaspaikan varaamista” pelastamalla pentuja huonoista oloista, sillä niin kauan kuin näille riittää kysyntää, niin kauan niitä myös ”kasvatetaan”.

Jopas paatosta on tullut? Johtunee tästä ”mammalomasta”, joka osuu näköjään oikein mukaviin keleihin ja vauhtia täällä riittää! Jokeri nukkuu tosi paljon, jotta jaksaa kasvaa, mutta meno onkin railakasta, kun hereille ehtii ja mahansa täyteen saa – omaakin aikamoisen ruokahalun ja kulkee jo sujuvasti ulko-ovesta omin toimin, siitä ei siis tule sylikoiraa? Olen nähnyt nukkuvan jo Sökön kainalossa ja tänään Reeti on ottanut sen pentukouluun eli viisaa sitä omalla viisaalla tavallaan eikä tuon peppupuhtaudesta tarvitse itse välittää, nuo muut näkyvät hoitavan sellaiset hommat. Oman tyttökvartetin lisäksi arkeamme saapui sulostuttamaan Raappavuoren Eulaalia, Leah ja mainiosti toimii! Leah tuntuu pohtivan, että olikohan pikkukaveri täällä jo joskus aiemmin? Hienosti sekin pennun kanssa touhuilee ja enemmän varoo sitä kuin omat, joten hyvä homma ilman erityisjärjestelyjä

 

Jihaa, kahdeksan viikon ikään!!

Tarja Tervonen

Kennel Raappavuoren

Miten niitä Onnellisia Rotukoiria aikaansaadaan?

Meillä edetään jänniä aikoja. Tulossa on kauan haaveilemani pentue. Ensimmäinen yritys noin 2,5 vuotta sitten ei tuottanut hedelmää tai ei niitä hedelmien siemeniäkään saatu kylvättyä. Silloin otin käyttöön varasuunnitelmani ja se toimi toivotusti. Ajattelin, että tämä yhdistelmä ei ollut tarkoitettu, kun narttu (jolla oli yhdet pennut jo ollut) antoi mieluummin hammasta kuin mitään muuta. Jälkikäteen tajusin hosuneeni innoissani enkä antanut tarpeeksi aikaa koirille. Minä, joka aina toitottaa muille ”malttia ja rauhaa”. 😀

En päässyt kuitenkaan tästä ajatuksestani yli. Nämä kaksi vain ovat jotenkin niin hyvän oloinen pari ja intuitioni on vahvasti tämän puolella. Sovimme uroksen omistajan kanssa, että nyt hoidetaan homma kunnolla. Uros tuli meille useammaksi päiväksi. Tänä aikana vahvistui entisestään se, että nämä kaksi ovat kyllä ihan oikea pari. Ne tekivät lähes kaiken yhdessä. Oli liikuttavaa nähdä, että niille syntyi kumppanuus tänä aikana.  Rajoitin varsinaiset ”vapaat seurustelut” ilman pöksyjä aamuihin, jotta loppu päivä sujui rauhallisemmissa merkeissä. Kun aika on oikea, astutukset olivat helppoja. Loppujen lopuksi narttukin intoutui vain enemmän ja sen tärppipäivät tuntuivat olevan pidemmät kuin aikaisemmin. Liekö tähän vaikuttanut suotuisasti uroksen läsnäolo?

Lenkin jälkeen yhdessä lepäämässä samassa auringon lämmittämässä kohdassa.

Olen saanut kasvattajan urani alussa oppeja viisaammilta, että nartun paras mittari ja oikean astutusajankohdan arviointi on se, että opettelee tuntemaan juoksun kierron vaiheet seuraamalla vuodon väriä, nartun käyttäytymistä ja turvotusta. Monissa narttulinjoissa tuntuu olevan samankaltainen juoksun kierto ja se, missä vaiheessa tärppipäivät ovat. Näin oppii huomaamaan eroja juoksuissa eikä tarvitse pohtia nousevatko arvot kuinka monessa päivässä. Nartut ovat yksilöitä, niin kuin me naisetkin. Toisilla on känkkäränkkä kertomassa tulevasta, toisilla nenä vie ja joillain on vireystila ihan maassa – kyllä te tiedätte 🙂

Harrastamani rodut ovat yleisesti helppoja astuttaa. Uskoisin vaikutusta olevan silläkin, että ajankohdat ovat olleet melko hyvin juuri oikeita ja koirille tarjottu rajoitettu vapaus olla yhdessä ja aikaa. Uskon vahvasti siihen, että hyvä seksuaalisuus koirilla kielii elinvoimasta. Nartut, jotka ovat helppoja astuttaa, hyviä synnyttämään ja hoitavat pentunsa hyvin ovat kullan arvoinen kasvatuksen perusta vahvan periytyvyytensä vuoksi. Sen olen myös oppinut, että jos astumisen eteen joutuu säätää ihan hulluna, kannattaa miettiä yrittääkö luonto laittaa vastaan ja muuttaa suunnitelmia.

Ajattelin laitella pyykkejä.

Kantovuorokausia on takana noin 40 vrk ja äitikoiran masu on jo nyt sen kokoinen, kuin joillain viimeisillä päivillä. Äitikoira saa laadukasta ruokaa, kainalossa oloa ja viettää leppoisaa elämää. En ota riskejä punkkikarkotteiden kanssa (käyn turkkia läpi) ja madotan hyväksi toteamallani aineella. Puuhastelemme yhdessä leikin varjolla vähän ylläpitävää aivojumppa-aktiviteetteja ja tallustelemme rauhallisia pitkiä lenkkejä. Uskon siihen, että nartun hyvästä fyysisestä peruskunnosta pitää pitää huolta myös kantoaikana raskauden eteneminen huomioiden.

Meillä odotetaan näitä pentuja innolla. Kesäpentujen kanssa on kiva olla paljon ulkona. Eniten aina innoissani odotan, mitä sieltä syntyy. Mihin niistä tulevaisuudessa on ja mitä kivaa elämä niiden mukana tuo tullessaan. Sen ainakin tiedän, että nämä pennut ovat saaneet erittäin onnellisesti alkunsa.

Miten tullaan kasvattajaksi – Visakoivun tarina

Sain ensimmäisen koirani vuonna 1970. Olen aina rakastanut eläimiä, mutta koirat ja hevoset ovat olleet aina ykkössijalla. Kaikki eläimet ovat olleet minulle tärkeitä, vaikka niiden kanssa touhuaminen ei aina ole ollut ihan päivänvalon kestävää. Olin varmaan kolmen vuoden ikäinen, kun naapurin pojat eräänä päivänä taas tapansa mukaan kiusasivat minua. Keräsin pahvilaatikon täyteen sisiliskoja ja sammakoita. Kun pojat taas tulivat huutelemaan ilkeyksiään, pyysinkin heitä tulemaan lähemmäksi katsomaan mitä minulla oli laatikossa. Kun pojat olivat tarpeeksi lähellä, aloin nakella noita eläinraukkoja poikien niskaan. Pojat lähtivät karkuun kiljuen ja minä hipsin kotiin tyytyväisenä temppuni saavuttamaan menestykseen. Sisilisko- ja sammakkoparkoja en vielä tuolloin osannut sääliä, mutta myöhemmin elämässäni olen yrittänyt ottaa kaikki eläimet huomioon aina mahdollisimman hyvin, paitsi, anteeksi nyt vain, hyttyset.

Lapsuudenkodissani ei ollut koskaan koiraa, koska vanhempani katsoivat, että koira ei kuulu kaupunkiasuntoon. Mentyäni naimisiin, aloin pikkuhiljaa ehdotella miehelleni, että voisimme hankkia koiran. Olin lukenut koirista ja kasvatuksesta monia kirjoja, mutta silti kuvittelin, että koirankasvattajaksi tullaan hankkimalla narttukoira ja aletaan sitten vain kasvattaa sen kanssa.

Onneksi kohdalleni sattui kaksi todella upeaa kasvattajaa, jotka saivat minut ymmärtämään neuvoillaan ja ohjeillaan, että kyse ei ole mistään yksinkertaisesta asiasta. Kasvattajat olivat Antti Seppälä, kennel Capella ja Pekka Väissi, kennel Kauhakuusen. Heidän korvaamattomalla avustuksellaan aloin ymmärtää, mistä oikeasti on kyse ja sain hyvän ohjauksen koirankasvatuksen saloihin.

Meillä oli myös lukiossa vallan mainio biologian opettaja, Kimmo Aula, jolta me oppilaat saimme tehokkaan opetuksen kaiken muun lisäksi perinnöllisyydestä. En olisi ikinä osannut etukäteen kuvitella, miten valtava merkitys tuolla opetuksella olisi meille tulevaisuudessa koirien kanssa. Jo koiranjalostusta koskevien kirjojen lukeminen oli helpompaa, kun perusasiat oli koulussa opetettu. Koirien kasvatuksessa käytäntö ja kirjatieto kulkevat käsikädessä, eikä mikään tapahdu hetkessä. Koirankasvattaja ei myöskään koskaan ole ”täysin oppinut”, vaan aina pitää olla valmis oppimaan uutta. On oltava valmis hyväksymään se tosiasia, että mitä enemmän tietää, sitä paremmin tietää, kuinka vähän tietää. Tässä puuhassa ei myöskään voi oikoa, sillä tässä jos missä pätee vanha sananlasku; minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Kuvassa Visakoivun Tiny One, jolla ikää kuvanottohetkellä 15 vuotta. Kuva Kirsti Koivu

Monien vaiheiden sekä muutaman rodun kanssa tehtyjen yritysten ja erehdysten kautta, päädyimme lopulta havannankoiraan, mikä oli kohdallamme täysosuma. Rotu tuli meille vuonna 1990 ja nyt olemme kasvattaneet mieheni kanssa yhdessä jo useamman sukupolven näitä viehättäviä koiria – milloin paremmalla, milloin huonommalla menestyksellä, mutta aina koiristamme iloiten ja nauttien. Olen myös saanut kaksi Vuolasvirta-palkintoa, toisen basenjin ja toisen havannankoiran kasvatuksesta. Erityisen onnellinen olen SuKoKan kasvattajapalkinnosta, sillä sen olisin saanut basenjeista jo paljon aikaisemmin, mutta halusin sen havannankoirista ja niin siinä sitten kävi.

Tätä puuhaa ei voi tehdä muuten, kuin suurella sydämellä ja koirista välittäen. Epäonnistuminen esim. kasvatin sairastumisen muodossa, riipaisee syvältä, sillä aina toivoo, että onnistuisi kasvattamaan mahdollisimman terveitä koiria. Yleensä asiat sujuvat hyvin, mutta esim. polvilumpioluksaatio- tai muu sairausuutinen jonkun kasvatin kohdalla masentaa todella. Sitten taas uutinen 16 – 18 vuotiaasta kasvatista, joka elää terveenä edelleen, tuottaa suurta tyydytystä ja iloa. Jos ilon ja surun tunteet koirankasvatuksesta katoavat ja tilalle tulee välinpitämättömyys, on syytä lopettaa koko touhu heti saman tien.

Kirsti Koivu, Visakoivun kennel

Menestys on tiimityötä

Koira on pitkäaikainen ystävä ja elinkumppani. Koirien kautta saatavat ihmiskontaktit voivat olla elinikäisiä. Olen saanut useita ystäviä, lasteni kummeja ja harrastuskavereita ympäri maailmaa koirien kautta. Kuva Petra Morbin

Hyvällä urheilijalla on ympärillään tiimi ammattilaisia tukemassa toimintaa ja viemässä sitä eteenpäin. Huippu-urheilussa on ymmärretty kauan sitten, että menestys on tiimityötä. Urheilijan tai joukkueen ympärille on kerätty oman alansa asiantuntijoista koostuva tiimi, jotka omalta osaltaan auttavat kohti tavoitteita. Kukaan kasvattaja ei voi yksinään tuottaa priimaa ilman apuverkostoa ja muita kasvattajia. Somen aikana vertaistukea ja sparrausta on hyvin saatavilla onlinessa, mutta sen kääntöpuoli on mustavalkoisen ajatusmaailman lisääntyminen ilman hands on –tuntemista.

Hyvässä tiimissä voi ongelmakohdistakin keskustella rakentavasti ja miettiä yhdessä, miten edetä. Hyvä tiimi tuo esiin erilaisia näkökulmia ja auttaa löytämään ratkaisuja. Hyvässä tiimissa ihmisillä on erilaisia vahvuuksia. Hyvässä tiimissä iloitaan toisten onnistumisista ja autetaan haasteissa. Hyvän tiimin energia tuo sellaista voimaa, jolla mennään läpi vuorten ja merien –tai ainakin on kivaa yrittäessä. Hyvä tulos yhdellä ei ole toiselta pois. Hyvin toimiva tiimi vie rotua tai lajia eteenpäin ja haastaa asetettujen tavoitteiden saavuttamista muillakin. Näin nostetaan tasoa ylöspäin laajemmassa mittakaavassa.

Tiimityö on myös yhteishengen luomista. Hyväenergiseen joukkoon on kiva kuulua ja olla osana. Hyvässä koiraporukassa kukaan ei kysele sosioekonomista asemaasi. Hyvässä tiimissä saa ja annetaan.

Tavoitteellista tekemistä

Urheilussa on lajista riippumatta usein helpompaa asettaa tulostavoite, kuin koiran kasvatuksessa. Kasvattajat määrittelevät tavoitteensa esim. kotisivuillaan yleensä ”terveitä ja rodunomaisia” tai ”tavoitteellista kasvatusta” –tyylisillä lauseilla. Olen myös omalta kohdaltani miettinyt, mitkä tavoitteet asetan kasvatustyölleni milläkin aikavälillä. Jotta kasvatustyö on tavoitteellista, pitää realistisesti miettiä ne tavoitteet lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Varsin usein törmää siihen, että tavoitteita mietitään omassa kasvatus työssä eikä niinkään vahvasti koko rodun tavoitteena tai suhteessa rotuun. Terveyden ja rodunomaisuuden pitäisi olla perusehto koko kasvatustyölle.

Yksi kasvattajaurani tähtihetkistä: World Terrier Show ja parsoneiden erikoisnäyttely 2015 Helsinki. ROP ja ROP-käyttökoira Green Perry’s Butterfly ja Petra Morbin, VSP-käyttökoira ja SERT Green Perry’s Boomer ja Annina Myllyaho, ROP-kasvattaja kennel Green Perry’s. Molemmat koirat ovat usean lajin valioita, terveitä ja ihania perheenjäseniä.

Omia asetettuja ja saavutettuja tavoitteita on vuosien mittaan ollut yksittäisillä koirilla eri lajeista esim. valioitumiset (näyttelyt ja käyttölaji), jossain tietyssä kilpailussa menestyminen sekä jatkojalostusmahdollisuudet ja visiot. Kasvatuksessa asetettuja tavoitteita on ollut mm. Vuolasvirta –palkinto ja rodussa Vuoden Kasvattaja –palkinto. Yksi tärkeimmistä tavoitteistani on ollut saada hyvä verkosto koirien omistajista ja harrastajista. Kaikki eivät halua olla mukana aktiivisesti ja sitäkin pitää kunnioittaa. Osa on aktiivisia somessa ja osa käytännön tekemisissä. He kaikki ovat arvokas osa Meidän Tiimiä. Ilman heitä en tietäisi kasvattieni tai rodun ominaisuuksia arjessa ja harrastuksissa. Ilman heitä tieto terveydestä tai luonteista olisi vain nettilukuja ilman, että tunnen koiria. Ilman heitä koko kasvatustyö tuntuisi paljon vähemmältä. Hyvät koirat eivät ole mitään ilman hyviä ihmisiä ympärillä.

Koiran arvoa ei voi kuitenkaan mitata vain lajeissa vaan kokonaisvaltaisesti elämänlaadussa. Koira voi tuoda mukanaan uusia ihmissuhteita, harrastuksia ja elämäntyyliä. Voisiko olla liian iso tavoite ajatella kokonaisuutta yhteiskunnallisestikin hyödyttävänä harrastuksena? Koira pitää liikkeessä, koiraan kulutetaan, koira voi olla myös työväline/työkaveri.

Koiranpentua miettiessä tulisi nähdä pentujen elinymäristö, tutustua kasvattajaan ja hänen asiantuntemukseensa. Kasvattajasta voi tulla vahva tuki ja yhteistyökumppani. Kuvassa sijoituskoirana ollut Milka, Green Perry’s Milk Maid sijoituspentueensa kanssa.

Eettisyydestä koiran hankinnassa

Ihmisten kulutustottumukset ja tapa käyttää rahaa ovat muuttuneet viime vuosina paljon. Tietoisuus eettisestä tuottamisesta – oli kyse ihan mistä tahansa tuotteesta, on noussut merkittäväksi osaksi arvoja. Kaikki tuntevat Reilun Kaupan, luomun ja lähituottamisen, UTZin jne. Mutta miten tunnistaa eettinen koiran kasvattaja? Huolen kanssa seuraan tietämättömien kuluttajien hankkimia halpoja koiria ”mixejä” ja samalla järkyttävän pentutehtailun tukeminen ja ”rescue” –sanasta on tullut synonyymi kaikille ulkomailta tuotaville sekarotuisille koirille ilman taustojen tarkistamista tai asianmukaisessa kunnossa (tarttuvat taudit ja sairaudet) maahan tuontia.

Ehdotin SuKoKan Annualissa 4/2016 julkaistussa kolumnissani kampanjaa eettisen koirankasvatuksen puolesta ja ilokseni se on saanut tukea. Keskimäärin suomalainen kasvattaja tekee pyyteetöntä työtä aikaa, vaivaa ja kuluja säästämättä. Koiria hoidetaan ammattilaisten käsissä, saavat laadukkaampaa ruokaa kuin omistajansa ja ne harrastavat monipuolisesti huippukouluttajien opeissa. Miten tämä työ saisi itselleen ansaitun arvon? Miten laadukkaan kasvatustyön tukeminen ei ole automaatio, mistä koira halutaan hankkia? Miten koiran hankintavaiheen aikana ei ymmärretä, millainen merkitys voi olla kasvattajan tuella ja aiemmin kuvattulla tiimillä? Vaikka et itse koskaan ajattelisikaan olevasi ”himoharrastaja” tai ”tee papereilla mitään”, niin miksi et haluaisi mieluummin tukea vilpitöntä hyvää työtä rotujen eteen tekeviä ihmisiä kuin todellista pentutehtailua ja päivänvaloa kestämätöntä toimintaa? Netin kautta saa selville paljon ja keskustelemalla ihmisten kanssa löytyy varmasti Sinulle sopiva kasvattaja.

Rakkaudesta koiriin – eettisen koirankasvatuksen puolesta

Petra Morbin

Kirjoittaja uskoo positiivisen energian vaikutukseen ja eteenpäin viemiseen koiramaailmassakin. Kennel Green Perry’s vuodesta 1999. FB Team Green Perry’s.

Rotukoiralla on paikkansa yhteiskunnassa

Rotukoiralla on paikkansa yhteiskunnassa

Suomen Koirankasvattajat SuKoKa ry:n vuoden 2017 teema on Onnellinen rotukoira. Haluamme herättää keskustelua rotukoirista ja niiden merkityksestä yhteiskunnassa. Rotukoira on tärkeä omistajalleen perheenjäsenenä ja kaverina. Rotukoirilla on myös paljon tärkeitä yhteiskunnallisia tehtäviä, jos ajatellaan esimerkiksi poliisin, Tullin ja armeijan koiria, opaskoiria, avustajakoiria sekä vapaaehtoistyötä tekeviä pelastuskoiria. Tällä vuosituhannella rotukoirat ovat tulleet mukaan moniin uusiin tehtäviin, tuoreimpana esimerkkinä tästä hypokoirat, jotka voivat auttaa ihmisitä diabeteksen seurannassa tai jopa syövän havaitsemisessa.

Viime vuosina rotukoirien osalta on keskusteltu melko negatiiviseen sävyyn ja esille on nostettu vain sairauksia ja epäonnistuneita pennunhankintoja. Kasvattajat on jotenkin haluttu nähdä hieman kyseenalaisessa valossa. Tämä suunta on nyt onneksi pikku hiljaa hieman muuttumassa. Näyttäisi siltä, että julkinen keskustelu on muuttumassa asiallisemmaksi ja positiivisemmaksi.

Rehellisyys kasvatustyössä on kaiken A ja O

Olen kasvattanut noin 30 vuotta valkoisia länsiylämaanterriereitä ja törmännyt monenlaisiin haasteisiin matkan varrella. Kasvatustyö kulkee niin sanotuissa seitsemän vuoden sykleissä, mikä tarkoittaa seitsemää hyvää vuotta ja sen perään seitsemää vähän haasteellisempaa vuotta. Kasvatustyö ei ole helppoa. Se vaatii paljon paneutumista, intohimoa oppia uutta ja perehtyä ensisijaisesti omaan rotuun, mutta myös muista roduista voi saada paljon oppia oman rodun kasvatustyöhön.

Kriittisyys ja jopa yltiöpäinen rehellisyys on minulle kasvatustyössä kaiken A ja O. Välillä kasvattajana joutuu tekemään raskaita päätöksiä, mutta ne päätökset kannattavat tulevaisuuteen. Itse haluan edelleen kunnioittaa luontoa kasvatuksessakin. Tarkoitan tällä sitä, että pentuja hoidetaan ja niitä autetaan alkutaipaleella, mutta pennun täytyy vastata tähän apuun. Jos pentu ei halua elää syystä tai toisesta, on minun kasvattajana tehtävä vaikea päätös. Kokisin kovin huonoa omaatuntoa siirtäessäni tuon vastuun ostajalle, jolle koira on se ainut ja rakkain. Viimeaikaisen kehityksen myötä pentuja pidetään vähän liiankin kanssa ”väkisin” hengissä. Tässä voi olla yksi syy yleistyneisiin terveysongelmiin. Jos pentu ei itse ilman jatkuvaa apua selviä ensimmäisistä viikoistaan, on sillä jokin ongelma ja luonnossa se kuolisi pois. Miksi emme siis antaisi sen tapahtua? Luonnonvalintaa tulee kasvattajana noudattaa ja sitä olen itse pitänyt sitä yhtenä tärkeimmistä ohjenuoristani.

Toinen terveyteen varmasti vaikuttava tekijä on erilaiset lääkekuurit niin kantaville nartuille kuin pienille pennuillekin. Valitettavan paljon syötetään turhaan lääkekuureja vain kaiken varalta ongelmien välttämiseksi. Pennun kehityksessä se voi vaikuttaa mitä kummallisimmilla tavoilla, jotka tulevat esiin vasta myöhemmin. Luonnonvalinnan ja luonnon kunnioittamisen pitäisi olla kasvatustyön perusta.

Koiran hyvinvointi on myös omistajan vastuulla

Haluan myös nostaa esiin kysymyksen ostajan vastuusta. Aina korostetaan kasvattajan vastuuta ja välillä sitä jopa liioitellaan ja kuvitellaan, että vastuu kasvattajalla kattaa kaiken koko koiran eliniän. Ostajalla on kuitenkin vastuu perehtyä rotuun jota on hankkimassa, ja hänen vastuullaan on myös tarjota koiralle rodunomaiset olosuhteet. Hänellä on vastuu hoitaa koiraa hyvin, ruokkia sitä oikein ja kouluttaa koira yhteiskuntakelpoiseksi. Hänellä on myös vastuu antaa koiralle tilaa elää eläimenä. Tässä on paljon vastuita, jotka helposti unohdetaan, ja ongelmien esiintyessä syyttävä sormi osoittaa kasvattajaa. Pennunostajan tulee voida luottaa kasvattajaan, mutta myös vastavuoroisesti kasvattajan tulee voida luottaa ostajaan. Paljon on kyse myös siitä, että kasvattajan täytyy osata laskea irti kasvateistaan, kun ne on myyty. Liiallinen holhoaminen ei kuulu asiaan, vaan kasvattajan tulee olla tarvittaessa tukena ja apuna ostajalle.

Rotukoiralla on paikka yhteiskunnassa ja sitä paikkaa tukee ihmisen tarve kumppaniin. Koira on pyyteetön kumppani, joka antaa paljon rakkautta. Sekä kuuntelee kaikki huolesi ja murheesi pyyhkien ne pois mielestäsi. Rotukoirien taustoista tiedämme enemmän kuin sekarotuisten koirien, ja sen vuoksi meillä on mahdollisuus vaikuttaa niiden terveystilanteeseen.

Onnellinen rotukoira on terve, yhteiskuntakelpoinen, huolellisesti kasvatettu, omistajansa rakastama ja kunnioittavasti kohdeltu.

Vesa

Vesa Lehtonen on Suomen Koirankasvattajat SuKoKa ry:n puheenjohtaja. Hän on myös ulkomuototuomari. Vesa on kasvattanut koiria noin 30 vuotta, päärotunaan valkoinen länsiylämaanterrieri.