Minun rotuni – maremmano-abruzzese työkoirana

Maremmano-abruzzese toimii Suomessa menestyksekkäästi eläinten suojana petoja vastaan.

Matka valkoisen vahdin maailmaan on ollut antoisaa. Löytää menestyksekkäästi keinoja rodun käytölle Suomessa, jossa koira kulttuurimme on historiassaan jalostunut metsästyskäyttöön.

M-a (rodun lyhenne) on tuhansia vuosia vanha laumanvartijarotu, jonka pääasiallisena työnä on ollut lammaslaumojen vartioiminen petoja vastaan ja kulkea pitkiä matkoja vaikea kulkuisessa vuoristossa paimenensa sekä lammaslaumansa matkassa. Rotuna m-a on yksi laumanvartijoista, jonka käyttö nimenomaan eläinvahtina on historiassaan katkeamatonta. Sotien aikaan toimivat myös vetoapuna tarvikkeille. Koirat toimivat aina laumassa johon kuuluu vähintään 3 koiraa, usein nähdään 5 koiraa noin 1000 lampaan laumaa suojaamassa.  Nykyään rotua näkee niin eläinvahtina, kuin omaisuuden suojaajana. Maremmano-abruzzese on oltava luonteeltaan vahvan vartiointivietin omaava, joka ei missään tapauksessa tarkoita yleistä aggressivisuutta. Sen on sitouduttava laumaansa, joka tarkoittaa sitä, ettei se hylkää vahdittaviaan, vaan seuraa niitä. Rodun on oltava uskollinen, joka tarkoittaa sitä, ettei se jahtaa vahdittaviaan. Nämä kaksi ominaisuutta tuo automaattisesti esille taipumuksen suojella laumaansa.

Kuva kertoo kaiken oleellisen rodusta. Nuori uros siirtyi välittömästi laitumella kartisoivan uuhen suojaksi ja pysyteli sen lähellä tyynenä, varvovaisena lampaan suuntaan, ettei häiritse sitä, mutta hyvin voimakkaasti meille ihmisille kertoen olemuksellaan pysyä kauempana. Vahtivuoro vaihtui koirien kesken, kun vuorilta saapui uhka. Uhka oli toinen paimen laumansa ja omien koirien kanssa. Tämä nuori uros suuntasi mukaan ilmoittamaan viereaalle laumelle, ettei sovi tulla. Taka-alalta saapui toinen koira hyvin varoen ja liehitellen vastasynnyttänyttä uuhta, jotta pääsi suojamaan sitä mahdollismman lähelle häiritsemättä uuden elämän alkua. Kuva Petra Frondelius

Yli 10 vuotta sitten, matkani rodun parissa alkoi. Olen aina pitänyt susista, ja pohtinut miten tuo uljas upea eläin voisi elää Suomessa ja maailmalla yhdessä ihmisen karjatalouden rinnalla ilman, että olisi aina se joka häviää taistelun, viimeistään ihmisen toimesta.

Mietin miten voisin saada pentuja lampureille käyttöön, sillä miksi rotua kasvattaa, jos siitä ei olisi jotakin hyötyä asiassa jota pidin itse kovin tärkeänä. Käyttöominaisuudet rodussa kuin rodussa ovat syitä miksi ne rodut ovat historiassaan kehittyneet, ja niitä vaalimalla rotu pysyy sellaisena kuin se on muovautunut ihmisen avuksi ja tarpeeseen luonteeltaan sekä ulkomuodoltaan.

Matkani alkoi sillä, että pääsin tutustumaan rotuun hyvän ystäväni kautta, jolta ensimmäisen ja sittemmin kantanarttuni hommasin aluevahdiksi. Aada osoittautui erinomaiseksi lampaiden kanssa, ja tutkittuani sukuja, ja ensimmäiset matkat italiassa käytyäni ajattelin, että mikä ettei. Kasvattajakurssihan oli jo käytynä, koska halusin lisää tietoa. Matkani jatkui siten, että etsin internetin maailmasta yhteystietoja lampureille, ja lähetin sähköpostia kysyäkseni lampureiden intressejä suojata laumojaan koirien avulla, oliko heillä muita keinoja siihen olemassa, ja kokivatko suojatoimet riittäviksi.

Matkoilla rodun kotimaahan, olen päässyt tapaamaan lukuisia paimenia, kasvattajia joilta olen oppinut hyvin paljon.

Laumanvartijoista oli erilaisia käsityksiä, ja onnekseni muutamia oli erittäin kiinnostuneita suojaamaan koirien avulla lampaitaan. Näin alkoi kasvatustyö upean, uljaan rodun parissa, ja ensimmäinen pentueeni syntyi. Minulla oli muutama lammas, jotta pennut pääsivät heti sosialistumaan lampaisiin. Sosialistuminen on erityisen tärkeää 5-16 viikon ikäiselle pennulle.  Olen tässä pentueiden kohdalla huomannut, että eroa ei synny kovinkaan paljon siihen laitetaanko koirat 7-viikkoisena suoraan omaan lampolaan taikka muiden eläinten pariin vai sosialistuvatko ne heti kasvattajalla syntymästään. Emän ohjaus on sitten toinen seikka.  Emän ohjaamana, kun se tekee sen hyvin, voidaan luovutus tehdä paljon myöhemminkin. Yksilöissä on aina eroja ja haasteena on löytää ne oikeat koirat eläinvahdeiksi. Hyvin on onnistuttu, muutamia koiria lukuun ottamatta. Ero voi olla siskon ja veljen kohdalla kuin yö ja päivä. Tässä koitan kantaa vastuuni, olla niin paljon apuna ja tukena kasvattieni omistajille. Myös kilometrejä on kertynyt ja hienoja tarinoita petokohtaamisissa kuultu.

Matkoilla rodun kotimaahan, olen päässyt tapaamaan lukuisia paimenia, kasvattajia joilta olen oppinut hyvin paljon. Se kantaa hedelmää ja minut kutsuttiin tutustumaan projektiin, jossa rodun edustajia testataan mm. ihmisuhkaan. Kuinka ne toimivat ihmisen uhatessa tahallisesti ja ns. tahattomasti. Antoisaa ollut huomata, että koirat pyrkivät lähes poikkeuksetta siirtämän laumaansa pois kokemastaan uhasta ja varoittavat hyvin kauan, eikä yksikään ole käynyt ihmisen kimppuun surointa tietä, vaan varoitusta tulee niin selkeästi, ettei siitä voi erehtyä ja vain jatkaa kohti.

Ilokseni sain kutsun  viimeisimpänä perehtymään Life Wolfs Alps projektiin, jossa osana projektia on myös laumanvartijoiden käyttö. Koiria on sijoitettu Italian Alppien alueelle yli 100 kpl ja kokemukset ovat olleet erinomaisia. Eläinlääkäri Silvia Dalmasso on vetänyt tätä projektia ja on toiminut pelkästään laumanvartijoiden parissa 15-vuoden ajan, sekä ollut aikaisemmin jo vastaavissa projekteissa mukana. Pääasiallisesti rotuna tässä on ollut maremmano-abruzzese. Sudet ovat saapuneet takaisin Alpeille ja uhka niistä on paimenien karjalle kasvanut.

Projektista Life Wolf Alps kierrokselta lammasvahti sulautuu lampaiden joukoon. Kuva Petra Frondelius

Rotu Alpeilla toimi myös itsenäisesti ilman omistajiaan taikka paimenta. Koirat saattavat laumansa päivällä laiduntamaan, kulkevat mukana ja palaava laumansa kanssa takaisin kotialueiden liepeille aitojen sisälle suojaamaan tehokkaammin tiiviisti yöllä olevaa laumaansa. Ihmiset saavat kulkea rauhassa, kunhan muistavat antaa koirien tehdä oman työnsä myös rauhassa. Esitteitä on jaettu projektissa kertomaan turisteille kuinka toimia jos kohtaavat valkoisia koiria vartioimassa laumoja. Paimenille on annettu kylttejä, joita he voivat hyödyntää lähialueille antamaan tietoa koirista.

Tällä hetkellä Suomessa maremmano-abruzzese toimii erittäin hyvin useilla tiloilla, ja uskon edelleen tämän rodun olevan yksi niistä joka kykenee toimimaan tämän päivän vaatimuksilla Suomessakin erittäin hyvin tehtävässään myös alueilla jossa liikkuu ulkopuolisia ihmisiä. Se vaatii tiedottamista, ohjeistusta kyltein ja laajempaa tiedon lisäämistä rodun käytöstä, jotta ihmiset osaisivat suhtautua sähkölankojen takana eläinlauman parissa varoittavien koirien lähellä rauhallisesti, ja jatkaa normaalisti matkaansa, ja antaa koirille työrauha.

Omalla aktiivisuudella, nöyränä ja kiitollisena kun hakee ja etsii tietoa voi saavuttaa tavoitteitaan.

Omalla aktiivisuudella, nöyränä ja kiitollisena kun hakee ja etsii tietoa voi saavuttaa tavoitteitaan. Ja sillä tavalla olen päässyt eteenpäin ja kasvatanut tietoa, ja innokkuuteni on huomioitu rodun kotimassakin, joka tuo edelleen lisää mahdollisuuksia erilaisiin projekteihin, uusien rodun parissa erinomaista työtä tehneiden ihmisten tapaamisia. Olen todella kiitollinen, kun tällä hetkellä n. 70% kasvateista toimii/on toiminut eläintiloilla. Toivon, että saan jatkossakin antaa mahdollisuuksia ihmisille suojata tehokkaasti laumojaan rohkean, pelottoman, uljaan ja erittäin lojaalin rodun parissa.

Lammasvahti tyynenä lampaiden ja vierailijoiden välissä, omistajien läsnäollessa. Kuva: Kerijärvien tilalta. Kuva Petra Frondelius

Menestyksekäs ja hieman erilainen tarina tästä rodusta löytyy Australiasta, jossa m-a:t ovat pelastaneet sukupuuttoon kuolemassa olleen pingviinilajin Middle Island, Warrnambool:ssa. Kanafarmari, jolla m-a olivat suojaamassa hänen kanojaan, ehdotti tätä mahdollisuutta. Projekti onnistui yli odotusten. Rotua ollaan jälleen kokeilemassa toisen uhanalaisen eläimen suojaamisessa, jossa lajin väheneminen on petoeläimestä johtuvaa.

Siitä voi lukea halutessaan lisää: http://www.warrnamboolpenguins.com.au/

Kennelnimi 27 vuotta!

19.7. tulee kuluneeksi 27 vuotta siitä, kun meille myönnettiin Raappavuoren kennelnimi. Siihen aikaan piti molempien käydä Kennelliiton järjestämä kasvattajakurssi, jonka jälkeen kennelnimi anottiin Suomen Kennelliitosta. Sama käytäntö on nykyäänkin, mutta välillä ei kursseja kennelnimen saamiseksi vaadittu. Omia pentueita meillä on ollut vasta 11, kolme dobermannille ja kahdeksan snautserille, mutta koko ajan olemme olleet tiiviisti koiraharrastuksessa mukana tietojamme päivittäen eikä tuttavapiiristämme ole puuttunut kasvattajia, joiden työhön olemme saaneet ihan runsain mitoin ja näppituntumalla tutustua. Koiria huushollissamme on ollut aina, normaalin ja kohtuuhektisen yrittäjäperhe-elämän seassa on 30 vuoden aikana ehtinyt tuvassa pyöriä viisi dobermannia, yksi eläkepäivänsä tässä viettänyt kääpiövillakoiranarttu ja useampi snautseri.

Vuosien mittaan on tullut koirahommaa seurattua ja etenkin sen muutoksia. Välillä joutoaikoina seuraan apeana mutu-ohjeita nettisivuilta. Netti on valitettavasti ohittanut kokemusten jaon kasvotusten. Välillä nuo nettipalstojen neuvot kuulostavat olevan yhden kokemuksen tuomia tai kokonaan ilman kokemusta muodostuneita mielipiteitä tai pelkkiä kuulopuheita. Luottakaa kasvattajaan tai muuhun jo enemmän kokemusta saaneeseen koiranomistajaan. Kysykää rohkeasti, osallistukaa luennoille ja kursseille päivittääksenne tietojanne sekä seuraamalla myös muita rotuja kuin omaanne. Tavatkaa muita kasvattajia kiireettömissä hetkissä, sillä se on sitä korvaamatonta tiedonvaihtoa, joka ei tapahdu nettipalstoilla. En kiistä, etteikö monilla palstoilla ole runsaastikin täyttä asiaa kirjoittavia, mutta jotenkin ne vaan tahtovat kadota innokkaampien postailijoitten jalkoihin. Mielipiteitä maailmaan mahtuu ja jokaisella meistä on omat kokemuksensa aina astutusasioista lähtein niin koiralauman välisiin ikäeroihin kuin sukupuolen jakaumiinkin jne. Eläinlääkärien ja tutkimusten mielipiteet ovat taas painavaa faktaa, mutta omakohtaista kokemusta ei korvaa mikään. Rotuja, talouksia, asuinympäristöjä ja ihmisiä on erilaisia, eivätkä kaikki neuvot sovi kaikille.

Oletan, että jokainen pentu on kasvattajalle tärkeä ja jokaisen pentueen eteen tehdään kovasti työtä. Tai ainakin tuttavapiirissäni tehdään, sillä ilman taustatyötä ja arvokasta kokemuksen tuomaa tietoa ei rotuja eteenpäin viedä. Toisaalta, syntyyhän niitä pentuja ihan ilman suunnitelmaakin, kun nuo hommat kaikenlaisia tutkimuksia tai paperitöitä oikeasti tarvitse, sillä aina on luonto tikanpojan puuhun ajanut.

”Yksi kuuli, toinen luuli, kolmas kertoi eteenpäin!”

Jokainen koiranomistaja on esimerkkinä (huonostakin esimerkistä oppii!) kulkiessaan ihmisten ilmoilla. Koiramme ovat aina ihastuttaneet tai ainakin herättäneet jonkinlaista huomiota kanssaihmisisissä ja hauskoja keskusteluja on tullut pidettyä. Ylpeä olen koiristamme ollut, sillä tuttavallisia hännänheiluttajia ovat ja tekevät osaltaan hyvää PR-työtä koiramaisen elämän eteen. Toisinkin on käynyt. Muutama on lähestynyt koiriamme kovin varovaisesti sanoen, että vihaisia ovat? Eri koirarotuja kohtaan on selvästi ennakkoluuloja ja koiraihmisistä osa kulkiessaan niitä korjaa joko muokaten asenteita positiivisempaan suuntaan tai vahvistaen jo olemassa olevia vähemmän mairittelevia ennakkoasenteita.

Kasvattamisasioissa yhden nokisutarin kanssa ei käsitysten korjaaminen mennyt aivan putkeen. Tuumasi ensimmäisenä tupaan tullessaan, että juuri tuollainen isompi on hyökännyt joskus päin näköä ja suojautuessaan ottanut kunnon puremat käsivarteensa arpiaan esitellen. Harmillista. Laitoin koirat pihalle häiritsemästä vaikkeivät noteeraa sen kummemmin noita kävijöitä alkutarkastuksen jälkeen, jollei ihminen ei rapsuta. Tämä sutari oli meillä ensi kertaa ja suotakoon työmiehille aina työrauha. Kauheatahan se on sutaroida, jos pelkohiki selkää pitkin valuu ja ymmärrän pelot täysin. Minäkin pelkään useita asioita enkä pysty mihinkään keskittymään, jos ne siinä silmien alla ovat. Tällä hetkellä hirvittelen ampiaispesää pyykkitelineen vieressä maassa ja hiljaa nakkelin pyykit narulle. Ääneti meinaan hakeakin ne, jahka joskus kuivuvat. Ehtivät nuo viheliäiset tuikata Sököä ja Herttaa, mutta onneksi ilman isompia kuin hetkellisiä kutisemisseuraamuksia. Palaan nokisutariin. Nokisutarin kanssa käytiin siinä sutaroinnin lomassa kevyttä jutustelua ja hän kehui kaverillaan olevan vahtina oikein kunnon rotukoiran, sellaisen sakemannin ja jonkun taistelukoiran yhdistelmän. Minä siihen tuumasin, että eihän se ole rotukoira, jos erirotuiset vanhemmat? Näppärästi kävi sutarin vastaus, jotta kyllä se vaan on! Se on ihan kunnon rotukoira, kun molemmat vanhemmat ovat rotukoiria vaikkei niillä mitään papereita ole. Ne paperithan maksavat paljon ja kaveri otti sen vahtikoiran sellaisesta normaalista kodista eikä mistään kennelistä, kun ne kennelit sellaisia pentutehtaita. Minä olin hetken kovin sanaton….

Fakta on, että kennelit ja pentutehtaat ovat menneet hieman sekaisin koiratoimintaan vähemmän perehtyneiltä ihmisiltä. Tässä olisi niin Kennelliitolla kuin kaikilla kasvattajille tekemisen paikkaa. Sutarin mieltä en ehkä saanut vääntämisestä huolimatta käännytettyä, mutta jos valaisisimme yleisen keskustelun lomassa kennelnimi-sanan tuntemusta, niin osaltamme varmasti vähentäisimme myös ns. pimeitten, valitettavasti usein myös erittäin sairaitten ja surkeissa oloissa kasvaneitten pentujen tuontia Suomeen. Näitä tuotoksia löytyy myös Suomesta ja niin kauan kuin sellaisissa oloissa kasvaneille koirille riittää kysyntää, niin kauan niitä myös tuotetaan. Pelastamalla yhden nappisilmän huonoista oloista tekee tilaa uusille tuotettaville.

Kennelnimen myöntöpäivää saa ja pitää juhlia, jottei mistään päivästä juhlaa puutu tai jotain aihetta löytyy pullakahveille! Aurinko ei tällä hetkellä paista eikä lämmintäkään ole, mutta hellittely lämmittää joka päivä – nauttikaa niin toisistanne kuin karvaisista kavereistannekin!

Jihaa, kahdeksan viikon ikään!!

Tarja Tervonen

Kennel Raappavuoren

Miten niitä Onnellisia Rotukoiria aikaansaadaan?

Meillä edetään jänniä aikoja. Tulossa on kauan haaveilemani pentue. Ensimmäinen yritys noin 2,5 vuotta sitten ei tuottanut hedelmää tai ei niitä hedelmien siemeniäkään saatu kylvättyä. Silloin otin käyttöön varasuunnitelmani ja se toimi toivotusti. Ajattelin, että tämä yhdistelmä ei ollut tarkoitettu, kun narttu (jolla oli yhdet pennut jo ollut) antoi mieluummin hammasta kuin mitään muuta. Jälkikäteen tajusin hosuneeni innoissani enkä antanut tarpeeksi aikaa koirille. Minä, joka aina toitottaa muille ”malttia ja rauhaa”. 😀

En päässyt kuitenkaan tästä ajatuksestani yli. Nämä kaksi vain ovat jotenkin niin hyvän oloinen pari ja intuitioni on vahvasti tämän puolella. Sovimme uroksen omistajan kanssa, että nyt hoidetaan homma kunnolla. Uros tuli meille useammaksi päiväksi. Tänä aikana vahvistui entisestään se, että nämä kaksi ovat kyllä ihan oikea pari. Ne tekivät lähes kaiken yhdessä. Oli liikuttavaa nähdä, että niille syntyi kumppanuus tänä aikana.  Rajoitin varsinaiset ”vapaat seurustelut” ilman pöksyjä aamuihin, jotta loppu päivä sujui rauhallisemmissa merkeissä. Kun aika on oikea, astutukset olivat helppoja. Loppujen lopuksi narttukin intoutui vain enemmän ja sen tärppipäivät tuntuivat olevan pidemmät kuin aikaisemmin. Liekö tähän vaikuttanut suotuisasti uroksen läsnäolo?

Lenkin jälkeen yhdessä lepäämässä samassa auringon lämmittämässä kohdassa.

Olen saanut kasvattajan urani alussa oppeja viisaammilta, että nartun paras mittari ja oikean astutusajankohdan arviointi on se, että opettelee tuntemaan juoksun kierron vaiheet seuraamalla vuodon väriä, nartun käyttäytymistä ja turvotusta. Monissa narttulinjoissa tuntuu olevan samankaltainen juoksun kierto ja se, missä vaiheessa tärppipäivät ovat. Näin oppii huomaamaan eroja juoksuissa eikä tarvitse pohtia nousevatko arvot kuinka monessa päivässä. Nartut ovat yksilöitä, niin kuin me naisetkin. Toisilla on känkkäränkkä kertomassa tulevasta, toisilla nenä vie ja joillain on vireystila ihan maassa – kyllä te tiedätte 🙂

Harrastamani rodut ovat yleisesti helppoja astuttaa. Uskoisin vaikutusta olevan silläkin, että ajankohdat ovat olleet melko hyvin juuri oikeita ja koirille tarjottu rajoitettu vapaus olla yhdessä ja aikaa. Uskon vahvasti siihen, että hyvä seksuaalisuus koirilla kielii elinvoimasta. Nartut, jotka ovat helppoja astuttaa, hyviä synnyttämään ja hoitavat pentunsa hyvin ovat kullan arvoinen kasvatuksen perusta vahvan periytyvyytensä vuoksi. Sen olen myös oppinut, että jos astumisen eteen joutuu säätää ihan hulluna, kannattaa miettiä yrittääkö luonto laittaa vastaan ja muuttaa suunnitelmia.

Ajattelin laitella pyykkejä.

Kantovuorokausia on takana noin 40 vrk ja äitikoiran masu on jo nyt sen kokoinen, kuin joillain viimeisillä päivillä. Äitikoira saa laadukasta ruokaa, kainalossa oloa ja viettää leppoisaa elämää. En ota riskejä punkkikarkotteiden kanssa (käyn turkkia läpi) ja madotan hyväksi toteamallani aineella. Puuhastelemme yhdessä leikin varjolla vähän ylläpitävää aivojumppa-aktiviteetteja ja tallustelemme rauhallisia pitkiä lenkkejä. Uskon siihen, että nartun hyvästä fyysisestä peruskunnosta pitää pitää huolta myös kantoaikana raskauden eteneminen huomioiden.

Meillä odotetaan näitä pentuja innolla. Kesäpentujen kanssa on kiva olla paljon ulkona. Eniten aina innoissani odotan, mitä sieltä syntyy. Mihin niistä tulevaisuudessa on ja mitä kivaa elämä niiden mukana tuo tullessaan. Sen ainakin tiedän, että nämä pennut ovat saaneet erittäin onnellisesti alkunsa.

Miten tullaan kasvattajaksi – Visakoivun tarina

Sain ensimmäisen koirani vuonna 1970. Olen aina rakastanut eläimiä, mutta koirat ja hevoset ovat olleet aina ykkössijalla. Kaikki eläimet ovat olleet minulle tärkeitä, vaikka niiden kanssa touhuaminen ei aina ole ollut ihan päivänvalon kestävää. Olin varmaan kolmen vuoden ikäinen, kun naapurin pojat eräänä päivänä taas tapansa mukaan kiusasivat minua. Keräsin pahvilaatikon täyteen sisiliskoja ja sammakoita. Kun pojat taas tulivat huutelemaan ilkeyksiään, pyysinkin heitä tulemaan lähemmäksi katsomaan mitä minulla oli laatikossa. Kun pojat olivat tarpeeksi lähellä, aloin nakella noita eläinraukkoja poikien niskaan. Pojat lähtivät karkuun kiljuen ja minä hipsin kotiin tyytyväisenä temppuni saavuttamaan menestykseen. Sisilisko- ja sammakkoparkoja en vielä tuolloin osannut sääliä, mutta myöhemmin elämässäni olen yrittänyt ottaa kaikki eläimet huomioon aina mahdollisimman hyvin, paitsi, anteeksi nyt vain, hyttyset.

Lapsuudenkodissani ei ollut koskaan koiraa, koska vanhempani katsoivat, että koira ei kuulu kaupunkiasuntoon. Mentyäni naimisiin, aloin pikkuhiljaa ehdotella miehelleni, että voisimme hankkia koiran. Olin lukenut koirista ja kasvatuksesta monia kirjoja, mutta silti kuvittelin, että koirankasvattajaksi tullaan hankkimalla narttukoira ja aletaan sitten vain kasvattaa sen kanssa.

Onneksi kohdalleni sattui kaksi todella upeaa kasvattajaa, jotka saivat minut ymmärtämään neuvoillaan ja ohjeillaan, että kyse ei ole mistään yksinkertaisesta asiasta. Kasvattajat olivat Antti Seppälä, kennel Capella ja Pekka Väissi, kennel Kauhakuusen. Heidän korvaamattomalla avustuksellaan aloin ymmärtää, mistä oikeasti on kyse ja sain hyvän ohjauksen koirankasvatuksen saloihin.

Meillä oli myös lukiossa vallan mainio biologian opettaja, Kimmo Aula, jolta me oppilaat saimme tehokkaan opetuksen kaiken muun lisäksi perinnöllisyydestä. En olisi ikinä osannut etukäteen kuvitella, miten valtava merkitys tuolla opetuksella olisi meille tulevaisuudessa koirien kanssa. Jo koiranjalostusta koskevien kirjojen lukeminen oli helpompaa, kun perusasiat oli koulussa opetettu. Koirien kasvatuksessa käytäntö ja kirjatieto kulkevat käsikädessä, eikä mikään tapahdu hetkessä. Koirankasvattaja ei myöskään koskaan ole ”täysin oppinut”, vaan aina pitää olla valmis oppimaan uutta. On oltava valmis hyväksymään se tosiasia, että mitä enemmän tietää, sitä paremmin tietää, kuinka vähän tietää. Tässä puuhassa ei myöskään voi oikoa, sillä tässä jos missä pätee vanha sananlasku; minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Kuvassa Visakoivun Tiny One, jolla ikää kuvanottohetkellä 15 vuotta. Kuva Kirsti Koivu

Monien vaiheiden sekä muutaman rodun kanssa tehtyjen yritysten ja erehdysten kautta, päädyimme lopulta havannankoiraan, mikä oli kohdallamme täysosuma. Rotu tuli meille vuonna 1990 ja nyt olemme kasvattaneet mieheni kanssa yhdessä jo useamman sukupolven näitä viehättäviä koiria – milloin paremmalla, milloin huonommalla menestyksellä, mutta aina koiristamme iloiten ja nauttien. Olen myös saanut kaksi Vuolasvirta-palkintoa, toisen basenjin ja toisen havannankoiran kasvatuksesta. Erityisen onnellinen olen SuKoKan kasvattajapalkinnosta, sillä sen olisin saanut basenjeista jo paljon aikaisemmin, mutta halusin sen havannankoirista ja niin siinä sitten kävi.

Tätä puuhaa ei voi tehdä muuten, kuin suurella sydämellä ja koirista välittäen. Epäonnistuminen esim. kasvatin sairastumisen muodossa, riipaisee syvältä, sillä aina toivoo, että onnistuisi kasvattamaan mahdollisimman terveitä koiria. Yleensä asiat sujuvat hyvin, mutta esim. polvilumpioluksaatio- tai muu sairausuutinen jonkun kasvatin kohdalla masentaa todella. Sitten taas uutinen 16 – 18 vuotiaasta kasvatista, joka elää terveenä edelleen, tuottaa suurta tyydytystä ja iloa. Jos ilon ja surun tunteet koirankasvatuksesta katoavat ja tilalle tulee välinpitämättömyys, on syytä lopettaa koko touhu heti saman tien.

Kirsti Koivu, Visakoivun kennel

Menestys on tiimityötä

Koira on pitkäaikainen ystävä ja elinkumppani. Koirien kautta saatavat ihmiskontaktit voivat olla elinikäisiä. Olen saanut useita ystäviä, lasteni kummeja ja harrastuskavereita ympäri maailmaa koirien kautta. Kuva Petra Morbin

Hyvällä urheilijalla on ympärillään tiimi ammattilaisia tukemassa toimintaa ja viemässä sitä eteenpäin. Huippu-urheilussa on ymmärretty kauan sitten, että menestys on tiimityötä. Urheilijan tai joukkueen ympärille on kerätty oman alansa asiantuntijoista koostuva tiimi, jotka omalta osaltaan auttavat kohti tavoitteita. Kukaan kasvattaja ei voi yksinään tuottaa priimaa ilman apuverkostoa ja muita kasvattajia. Somen aikana vertaistukea ja sparrausta on hyvin saatavilla onlinessa, mutta sen kääntöpuoli on mustavalkoisen ajatusmaailman lisääntyminen ilman hands on –tuntemista.

Hyvässä tiimissä voi ongelmakohdistakin keskustella rakentavasti ja miettiä yhdessä, miten edetä. Hyvä tiimi tuo esiin erilaisia näkökulmia ja auttaa löytämään ratkaisuja. Hyvässä tiimissa ihmisillä on erilaisia vahvuuksia. Hyvässä tiimissä iloitaan toisten onnistumisista ja autetaan haasteissa. Hyvän tiimin energia tuo sellaista voimaa, jolla mennään läpi vuorten ja merien –tai ainakin on kivaa yrittäessä. Hyvä tulos yhdellä ei ole toiselta pois. Hyvin toimiva tiimi vie rotua tai lajia eteenpäin ja haastaa asetettujen tavoitteiden saavuttamista muillakin. Näin nostetaan tasoa ylöspäin laajemmassa mittakaavassa.

Tiimityö on myös yhteishengen luomista. Hyväenergiseen joukkoon on kiva kuulua ja olla osana. Hyvässä koiraporukassa kukaan ei kysele sosioekonomista asemaasi. Hyvässä tiimissä saa ja annetaan.

Tavoitteellista tekemistä

Urheilussa on lajista riippumatta usein helpompaa asettaa tulostavoite, kuin koiran kasvatuksessa. Kasvattajat määrittelevät tavoitteensa esim. kotisivuillaan yleensä ”terveitä ja rodunomaisia” tai ”tavoitteellista kasvatusta” –tyylisillä lauseilla. Olen myös omalta kohdaltani miettinyt, mitkä tavoitteet asetan kasvatustyölleni milläkin aikavälillä. Jotta kasvatustyö on tavoitteellista, pitää realistisesti miettiä ne tavoitteet lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Varsin usein törmää siihen, että tavoitteita mietitään omassa kasvatus työssä eikä niinkään vahvasti koko rodun tavoitteena tai suhteessa rotuun. Terveyden ja rodunomaisuuden pitäisi olla perusehto koko kasvatustyölle.

Yksi kasvattajaurani tähtihetkistä: World Terrier Show ja parsoneiden erikoisnäyttely 2015 Helsinki. ROP ja ROP-käyttökoira Green Perry’s Butterfly ja Petra Morbin, VSP-käyttökoira ja SERT Green Perry’s Boomer ja Annina Myllyaho, ROP-kasvattaja kennel Green Perry’s. Molemmat koirat ovat usean lajin valioita, terveitä ja ihania perheenjäseniä.

Omia asetettuja ja saavutettuja tavoitteita on vuosien mittaan ollut yksittäisillä koirilla eri lajeista esim. valioitumiset (näyttelyt ja käyttölaji), jossain tietyssä kilpailussa menestyminen sekä jatkojalostusmahdollisuudet ja visiot. Kasvatuksessa asetettuja tavoitteita on ollut mm. Vuolasvirta –palkinto ja rodussa Vuoden Kasvattaja –palkinto. Yksi tärkeimmistä tavoitteistani on ollut saada hyvä verkosto koirien omistajista ja harrastajista. Kaikki eivät halua olla mukana aktiivisesti ja sitäkin pitää kunnioittaa. Osa on aktiivisia somessa ja osa käytännön tekemisissä. He kaikki ovat arvokas osa Meidän Tiimiä. Ilman heitä en tietäisi kasvattieni tai rodun ominaisuuksia arjessa ja harrastuksissa. Ilman heitä tieto terveydestä tai luonteista olisi vain nettilukuja ilman, että tunnen koiria. Ilman heitä koko kasvatustyö tuntuisi paljon vähemmältä. Hyvät koirat eivät ole mitään ilman hyviä ihmisiä ympärillä.

Koiran arvoa ei voi kuitenkaan mitata vain lajeissa vaan kokonaisvaltaisesti elämänlaadussa. Koira voi tuoda mukanaan uusia ihmissuhteita, harrastuksia ja elämäntyyliä. Voisiko olla liian iso tavoite ajatella kokonaisuutta yhteiskunnallisestikin hyödyttävänä harrastuksena? Koira pitää liikkeessä, koiraan kulutetaan, koira voi olla myös työväline/työkaveri.

Koiranpentua miettiessä tulisi nähdä pentujen elinymäristö, tutustua kasvattajaan ja hänen asiantuntemukseensa. Kasvattajasta voi tulla vahva tuki ja yhteistyökumppani. Kuvassa sijoituskoirana ollut Milka, Green Perry’s Milk Maid sijoituspentueensa kanssa.

Eettisyydestä koiran hankinnassa

Ihmisten kulutustottumukset ja tapa käyttää rahaa ovat muuttuneet viime vuosina paljon. Tietoisuus eettisestä tuottamisesta – oli kyse ihan mistä tahansa tuotteesta, on noussut merkittäväksi osaksi arvoja. Kaikki tuntevat Reilun Kaupan, luomun ja lähituottamisen, UTZin jne. Mutta miten tunnistaa eettinen koiran kasvattaja? Huolen kanssa seuraan tietämättömien kuluttajien hankkimia halpoja koiria ”mixejä” ja samalla järkyttävän pentutehtailun tukeminen ja ”rescue” –sanasta on tullut synonyymi kaikille ulkomailta tuotaville sekarotuisille koirille ilman taustojen tarkistamista tai asianmukaisessa kunnossa (tarttuvat taudit ja sairaudet) maahan tuontia.

Ehdotin SuKoKan Annualissa 4/2016 julkaistussa kolumnissani kampanjaa eettisen koirankasvatuksen puolesta ja ilokseni se on saanut tukea. Keskimäärin suomalainen kasvattaja tekee pyyteetöntä työtä aikaa, vaivaa ja kuluja säästämättä. Koiria hoidetaan ammattilaisten käsissä, saavat laadukkaampaa ruokaa kuin omistajansa ja ne harrastavat monipuolisesti huippukouluttajien opeissa. Miten tämä työ saisi itselleen ansaitun arvon? Miten laadukkaan kasvatustyön tukeminen ei ole automaatio, mistä koira halutaan hankkia? Miten koiran hankintavaiheen aikana ei ymmärretä, millainen merkitys voi olla kasvattajan tuella ja aiemmin kuvattulla tiimillä? Vaikka et itse koskaan ajattelisikaan olevasi ”himoharrastaja” tai ”tee papereilla mitään”, niin miksi et haluaisi mieluummin tukea vilpitöntä hyvää työtä rotujen eteen tekeviä ihmisiä kuin todellista pentutehtailua ja päivänvaloa kestämätöntä toimintaa? Netin kautta saa selville paljon ja keskustelemalla ihmisten kanssa löytyy varmasti Sinulle sopiva kasvattaja.

Rakkaudesta koiriin – eettisen koirankasvatuksen puolesta

Petra Morbin

Kirjoittaja uskoo positiivisen energian vaikutukseen ja eteenpäin viemiseen koiramaailmassakin. Kennel Green Perry’s vuodesta 1999. FB Team Green Perry’s.