Lex ja Omppu – tarina luopumisesta

Minä olen jo 9 kuukautta vanha! Edelleen tosi pentumainen, sanovat. Ei pidä paikkaansa. Olen vain elämäniloinen ja riehakas! Me koirat eletään hetkessä ja otetaan ilo irti aina kuin mahdollista. Me ei murehdita huomista eikä surra eilistä, me ollaan vaan. Olkaa tekin. Elämä on paljon mukavampaa sillä lailla.

Me koirathan ollaan tosi sosiaalista sakkia, tykätään muodostaa pienempiä tai suurempia laumoja. Jokaisella koiralla olisi hyvä olla ikioma Kaverikoira. Kivaa jos sellainen asuu teillä mutta voi sellaisen Kaverin löytää vaikka lenkkipolulta. Minulla oli aiemmin enemmän kavereita mutta nyt olen muuttanut Uuteen Kotiin. Täällä minulla on vain kaksi Kaveria mutta Aida ja Simo on tosi kivoja! Ne on minunlaisia eli saksanpaimenkoiria. On täällä kissojakin, nekin on ihan oolrait.

Mutta minulla oli myös veli.

Sen nimi oli Omppu. Me tultiin tänne Suomeen yhdessä lentokoneella. Minä jäin ensin minun Kotiin ja Omppu lähti sen Kotiin aika lähelle meitä. Meidän piti tapailla säännöllisesti kivojen leikkien merkeissä. Mutta me tavattiin melkein heti uudelleen kun kävi tosi kurja juttu. Minun veljeä pisti käärme. Eihän se osannut varoa sellaista, luuli ehkä kepiksi. Omppu tuli hirmuisen kipeäksi. Sitä hoidettiin eri eläinlääkärien toimesta ja ne teki mitä ne pystyi. Loppu oli kiinni Ompun omasta elinvoimasta. Omppu tuli meille hoitoon ja oli tosi surkean näköinen. Minä en saanut leikkiäkään sen kanssa kun se ei jaksanut edes päätä nostaa. Mutta me nuuhkittiin toisiamme joka päivä. Joskus makailin sen vieressä ja maistelin sen leluja että ne pysyisi tuoreina. Se oli viikkoja tosi huonona eikä voinut edes syödä tavallista ruokaa. Minun Emäntä ruokki sitä ja sille piti antaa vettäkin sellaisella ruiskulla kun sen leuat ei oikein auenneet kunnolla. Mutta minun veli oli Taistelija. Se jäi eloon! Se oli kuulemma ihan ihme. Mikäs ihme se nyt oli, reipasta ja elinvoimaista sukua kun ollaan.

Omppu oli meillä aika pitkään ja me saatiin jo painiakin pihalla. Se joutui käydä pistettävänä siellä eläinlääkärillä tosi usein ja kyllähän siellä sanottiin että on mahdollista että sille tulee myöhemmin jotain vaivaa vaikka tilanne olikin jo parempi. Siitä otettiin niin paljon verikokeitakin että sitä ihan itketti aina kun se näki eläinlääkärin. Minä sanoin että sen pitää nyt olla reipas ja kyllähän se sitten olikin. Minun veli.

Ompulle määrättiin tarkka ruokavalio ja jatkohoitoja. Omppu pääsi takaisin omaan Kotiinsa. Se kasvoi hyvin ja oli taas oma iloinen Omppunsa. Se oli Simon paras Kaveri. Ne nukkuikin ihan kylki kyljessä. Me kaikki uskallettiin jo toivoa parasta. Mutta yhtenä aamuna Omppu ei pysynytkään jaloillaan. Se vietiin heti sinne eläinlääkärille. Minun Emäntä lähti mukaan. Hyvä että lähti. Koska Omppu jäi sinne. Mitään ei ollut enää tehtävissä ja Omppu nukkui pois ihan hiljaa.

Ompun paikka sohvalla jäi liian tyhjäksi joten me päätettiin porukalla että minä muutan sinne sohvalle. Nyt Simolla ja Aidalla on taas ikioma paras Kaveri. Minä – Lex.

Mutta me ei koskaan unohdeta sinua Omppu Leijonamieli. Kiitos elämästäsi ja siitä että OLIT.

Veljesi Lex

’Äiti, matolla on pissit!’

Kirjoitin aikaisemmin siitä, miten niitä Onnellisia Rotukoiria aikaansaadaan. Nyt yksi aikaansaannot täällä opettelee perhekoiran aakkosia ja sisaruksetkin lensivät juuri pesästä omien ihanien ihmistensä luokse. Pentuprosessin alku ei ollut täydellinen. menetimme yhden pikkuisen. Sen suolisto ei ollut kehittynyt toimivaksi. Onneksi kaikki neljä muuta ovat olleet koko ajan täynnä terripoweria.

Äitikoira ja pikkuiset ulkoilemassa.

Yksi kiva asia pentuprojektin aikana on ihmiset. Meillä on käynyt paljon ihmisiä kylässä katsomassa pentuja ja pennut ovat varmasti saaneet syliä, rapsutuksia ja lasten seuraa. Nämä pennut ovat ilahduttaneet jo nyt monia ihmisiä ja mekin olemme taas uuden Onnellisia Rotukoiran omistajia. Ajatuksissa on kokeilla useampaakin harrastusta ja näyttelyitä, mutta ennen kaikkea on ilo seurata lapsiamme koirien kanssa. Pennun emä on ollut unelma kaverina kurakeittiöleikeistä yksin olemisen harjoitteluun ja pelottavissa tilanteissa lapsille valtava henkinen tuki. Lapsetkin oppivat vastuuta ja huolehtimista ja nyt myös pienemmät pääsevät opettelemaan pennun koulutuksen kuvioita.

Viimeinen halaus ennen uuteen kotiin muuttoa.

Kuluneella viikolla iso asia on ollut pentujen luovuttaminen. Olemme koko ajan jutelleet, että ne ovat meillä kasvamassa jonkin aikaa. Kaikki uudet perheet ovat käyneet lastenkin aikana kylässä ja meillä on ollut hyvä mieli, että teemme jotain, jolla voimme ilahduttaa ihmisiä ja saamme uusia ystäviä. Itkuilta ei ole vältytty. Olemme kovasti seuranneet kuvia, joita olemme nähtäväksemme pennuista uusissa kodeissaan saaneet. Ja voi mitä iloa onkaan leikkiä oman pennun kanssa! Vaikka äiti olikin tylsä, eikä jokainen kolmesta tytöstä saaneet omaa koiraa vaan yhden yhteisen.

Työtä tämä teettää. Koko pentuprojekti lasten keskellä. Aivan ihania muistoja lapsillekin nämä. Eikä näitä kuvia katsellessa voi muuta kuin tulla hyvälle tuulelle.

Äiti ne tykkää musta!

Petra Morbin

Kirjoittaja on Kennel Green Perry’sin takana ja elää ruuhkavuosia koirien ja lasten ympäröimänä

Koiran kanssa hyödyksi – tavoitteena etsintäkoirakon ura

En ymmärtänyt, minkälaiseen haasteeseen tartuin, kun päätin ottaa itselleni ensimmäisen koiran, valita roduksi parsonrussellinterrierin ja pyrkiä etsintäkoiran (myös ”pelastuskoiran”) ohjaajaksi. Nyt noin neljän vuoden jälkeen voin todeta, että matka on ollut pitkä ja kivinen.

Ensisijaisesti lähdin hankkimaan koiraa elämänmuutoksen tukijaksi ja liikkumiseen kannustajaksi. Samalla ajattelin, että olisi hienoa, jos pystyisin olemaan koirani kanssa jotenkin hyödyksi. Olin jo vuosia harrastanut ensiapuryhmätoimintaa eri paikkakunnilla ja tutustunut myös Vapaaehtoisen pelastuspalvelun toimintaan etsintäkurssin ja muutamien harjoitusten kautta. Tällä ajatuksella lähdin valitsemaan koiraa – josko meistä jonain päivänä tulisi oikea etsintäkoirakko.

Etsin pientä tai pienehköä rotua, joka paitsi liikuttaisi emäntää, myös jaksaisi puurtaa etsintätöissä. Päädyin selvittelemään parsonrussellinterrierin hankintaa Kennel Green Perry’sin Petra Morbinin pakeille. Petra nauroi koiranhankinnan SWOT-analyysilleni (vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet, uhat), mutta jaksoi vastailla kysymyksiini parsonin ominaisuuksista. Otin myös yhteyttä etsintäkoirana toimineen parsonin ohjaajaan, ja toiseenkin parsonien kanssa ihmisetsintää harrastaneeseen. Minulle kerrottiin eduista ja haasteistakin, mutta ylpeästi ajattelin ne selättäväni. Niinpä meille muutti parsonpoika Arvi.

Näin jälkikäteen ajatellen, itsenäiseen työskentelyyn tarkoitettu, sitkeä luolakoira ei taatusti ollut helpoin vaihtoehto aloittaa etsintäkoiraohjaajaksi kouluttautumista. Kokeneempi ohjaaja olisi varmasti osannut alusta asti kouluttaa itsenäistä ja riistaviettistä koiraa. Minä vein pennun metsään, ja nenä vei sen riistan jäljille. Tietoni pelastuskoiran ominaisuuksista rajoittuivat lähinnä siihen, että koiran pitää irrota ohjaajastaan eikä sen ole hyvä ”kysellä” liiaksi ohjaajalta neuvoja, joten en liiaksi huudellut koiraa sen ollessa vapaana. Pentukursseista yms. huolimatta koirankouluttajan taitoni koostuivat lähinnä komentamisesta ja pakottamisesta, eikä yhteistyöstä koiran kanssa ollut tietoakaan. Niinpä sain mitä tilasin; ei-hallinnassa olevan koiran, jota ei voinut päästää lainkaan vapaaksi, tai muuten se lähti riistan jäljille.

Parsonissa, ainakin tässä omassa koirassani, on myös etsintäkoiraksi hyviä ominaisuuksia ihan luonnostaan. Koira on saalisviettinen ja aktiivinen, joten etsintätehtävällä pitkäkestoisuus, olosuhteet tai muut epämukavuudet eivät helposti saa koiraa luopumaan tehtävästä. Pieni koko on joissakin maastoissa haitta, esimerkiksi jos nuoria puita on kaadettu ja jätetty maatumaan. Koira on kuitenkin ketterä ja varmajalkainen, se kiipeää mielellään ja menee luolakoirana pelottomasti ahtaisiinkin paikkoihin. Etsintäkoiran tulee kyetä toimimaan kaikenlaisilla alustoilla. Itsenäisyydestä ja ei-ohjaajaherkkyydestä on hyötyä, kun koira pystyy hajun saadessaan ”vastustamaan” ohjaajansa rintamasuuntaa. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna jokin toinen rotu olisi voinut olla helpompi kokemattomalle ohjaajalle. Tästä ehkä kertoo se, että edustamme koirani kanssa kaksin yhdistyksemme terrieriosastoa. Ohjaajan kanssa yhteistyötä tekevä rotu, saalisviettinen, keskikokoinen, liikkumaan luotu, säänkestävä – tässä on esimerkkejä monen ohjaajan valintakriteereistä koiralle. Toki yksilökin vaikuttaa, ja myös sekarotuisia etsintäkoiria on paljon koulutettu hälytystasolle asti.

Etsintäkoiraksi harjoitteleva Arvi on löytänyt maalihenkilön puutason alta ja odottaa, että maalihenkilö antaa sille palkkion purkista. Kuva: Anna Kaipanen

Kokeneempi koiraihminen saisi varmasti koulutettua parsonista hyvän etsintäkoiran. Parsoneita on tällä hetkellä virkakoirina noin viisi kappaletta, ja ne toimivat poliisin, Puolustusvoimien ja Rikosseuraamuslaitoksen erikoisetsintäkoirina. Rajavartiolaitoksellakin parsoneita on ollut. Oikeissa käsissä parson on melkoinen tehopakkaus pieneksi työkoiraksi.

Etsintäkoiran ohjaajan taidot ovat myös tärkeitä. Sitoutuneisuus ja auttamisen motivaatio vievät eteenpäin, kun epäonnistumiset ottavat päähän tai kurjassa säässä metsässä piilottelu tympii. Pitäisi osata suunnistaa, antaa ensiapua, viestiä viisaasti, eikä hyvästä henkisestä ja fyysisestä kunnostakaan olisi haittaa. Tärkein etsintäkoiran ohjaajan taito lienee kuitenkin koiranlukutaito, ja sitä ei kaiketi voi oppia kirjoista. Miltä oma koira näyttää, kun se saa hajun ihmisestä? Heikon hajun, entä vahvan hajun? Miten se reagoi esineeseen? Miltä näyttää kaksi tuntia vanhan jäljen ajaminen, entä seitsemän tuntia vanhan? Mitä tarkoittaa, jos koira pysähtyy ja syö heinää? Mistä erottaa, onko koiralla työn alla ihmisen vai eläimen jälki? Näiden kysymysten selvittämiseen auttavat vain lukemattomat tunnit katsellen omaa ja toisten koiria tekemässä nenätyötä, ja kokeneempien antamat vinkit ja neuvot. Lisäksi pitäisi osata huoltaa koiran ja omaa kuntoa niin, että molemmat säilyisivät työkykyisinä.

Monta vuotta ja lukuisia koiran kanssa ja ilman koiraa metsissä, taajamissa ja rakennuksissa vietettyjä tunteja on kulunut. Olen opiskellut operantin ehdollistamisen ja positiivisen vahvistamisen keinoja. Olen luopunut kissoistani, jotta kaikille eläimille saataisiin stressittömämpi elämä, ja minulle myös. Hiljalleen olemme saaneet rakennettua koiran kanssa jonkinlaista yhteistyötä ja kontaktinpitoa ja näin vahvistettua lähellä pysymistä. Luottamus siihen, että etsintäkoiran univormu päällään koira valitsee ihmisen hajun riistan sijaan, on vahvistunut. En olisi päässyt tähän tilanteeseen ilman oman treeniryhmäni jäsenten ja lehmänhermoisten kouluttajieni apua.

Minua on auttanut paljon myös tavoitteiden ja osatavoitteiden asettaminen sekä treenipäiväkirjan pitäminen. Ensin määritellään, millainen olisi itselle optimaalinen työkaveri, etsintäkoira. Sitten pohditaan, mitä asioita vahvistamalla tuohon tavoitteeseen olisi mahdollista päästä. Asetetaan puolivuotistavoite. Seurataan tavoitteen toteutumista. Iloitaan, kun tavoite on saavutettu. Suunnitellaan jokaiselle kerralle osatavoitetta tukeva treenin sisältö; mitä on sillä kerralla tarkoitus harjoitella. Asetetaan tavoiterima niin, että voidaan saada enimmäkseen onnistumisia. Treenin lopuksi mietitään ryhmäläisten kanssa yhdessä, mikä meni hyvin, mikä huonosti, ja mitä ensi kerralla harjoitellaan. Minä kirjaan havainnot ylös treenipäiväkirjaan ja myöhemmin Exceliin. Pikkuhiljaa olen oppinut itsekin arvioimaan tekemistämme ja suunnittelemaan seuraavia askelia treenaamisessa. Treenipäiväkirjan pitämisessä on sekin hyvä puoli, että edistymisen todella näkee, ”puoli vuotta sitten treenasimme vielä noita juttuja”. Etsintäkoiran ohjaajaksi kouluttamisessa ehkä vaikeinta on kouluttaa itseään niin, että voisi kouluttaa koiraansa.

Meillä on vielä pitkä matka edessämme, jos etsintäkoirakoksi mielimme. Koira on nyt 4,5-vuotias eikä sen hallinta edelleenkään ole toivottavalla tasolla. Ihmisen löydön jälkeisen ilmaisemisen kouluttaminen on pahasti kesken. Partioinnista (ilmavainutyöskentelystä) ja jäljestyksestä on vasta alkeet hallussa, ja taajamassa työskentelyssä on liikaa pahoja häiriöitä. Kaikki kokeet ja viranomaisen käyttöönottotarkastus ovat tietenkin suorittamatta. Voi siis olla, että emme parsonini kanssa koskaan valmistu hälytyskelpoiseksi etsintäkoirakoksi, mutta jääräpäisen ohjaajan ja sitkeän parsonin koirakko ei helposti luovuta. Omalla osallistumisellani koiratoimintaan olen kuitenkin ollut avuksi toisten koirakoiden etenemisessä. Etsintätehtävillä koirapartion suunnistajana tai muussa roolissa toimiminen auttaa sekin kadonneita.

Ehkä kuitenkin olen jo nyt onnistunut koiranhankinnan tavoitteissani – koira liikuttaa minua, ja koiraharrastukseni kautta voin olla muille hyödyksi. Tärkeintä kai onkin matka, ei perille pääseminen.