Pentulaatikon reunalla

Meillä on synnytty ja kerrankin päiväsaikaan. Mikä siinä oikein on, kun pennut tuppaavat aina syntymään yöaikaan ja vielä se suden hetki näyttää olevan tavallisin aika. Nämä päiväsynnytykset ovat tosi harvinaista herkkua, kun ei tarvitse öitä valvoa ja nyt kesällä on vielä valoisaakin. Tämä nyt tapahtunut synnytys oli vielä kuin suoraan oppikirjasta – kaikki sujui vallan mainiosti emon hoidellessa homman ihan itse. Omaksi tehtäväkseni jäi vain lasten laskeminen ja pentulaatikon puhdistus, kun kaikki oli ohi. Ainoa ongelma on tässä tapauksessa se, että emolla on vallan vimmattu halua nyhtää napanuoria, vaikka itse ne katkaisi sopivaksi. Toivotaan, että ne kuivuvat mahdollismman nopeasti ja ongelma poistuu päiväjärjestyksestä.

”Ensimmäiset pentumme syntyivät vuonna 1971 ja vieläkin muistan sen tunnelman, kun pentuja odotettiin. Ensimmäiset pennut ja ensimmäinen vauva – miten jännittävää aikaa elimmekään!”

Poistuin nyt vain vähäksi aikaa pentulaatikon reunalta kirjoittamaan tuntojani ylös, mutta samalla kuuntelen herkällä korvalla, josko laatikosta kuuluu liian kovaäänistä piipitystä. Ensimmäiset pentumme syntyivät vuonna 1971 ja vieläkin muistan sen tunnelman, kun pentuja odotettiin. Ensimmäiset pennut ja ensimmäinen vauva – miten jännittävää aikaa elimmekään! Kun pentujen liikkeet alkoivat tuntua, otin emon monta kertaa päivässä syliin ja rapsuttelin hiljakseen pentuja emon massunahan läpi. Samalla tuli emokin hyvänäpidetyksi. Mukava havainto oli se, että pennut oikein nousivat ”pintaan” lähelle emon ihoa rapsuteltavaksi. En tiedä, miten minulla oikein riitti aikaa tuohon touhuun, kun oli vauvakin talossa, mutta niin mielenkiintoista oli ensimmäisten pentujen odotus, että oli ihan pakko puuhastella emon kanssa aina, kun vauva nukkui.

Kun pennut aikanaan sitten syntyivät, jatkoin tuota rapsuttelua ja hyvänä pitämistä edelleen. Emokin tuntui nauttivan tästä jo rutiiniksi muodostuneesta, useita kertoja päivässä toistuvasta hellimishetkestä. Jatkoin samalla tavalla kaikkien meidän seuraavienkin pentueittemme kanssa, koska minusta se oli niin mukavaa. En tuolloin edes tajunnut, että olin alkanut sosiaalistaa pentuja aikana, jolloin kukaan ei edes puhunut sosiaalistamisesta mitään, päin vastoin, pentuoppaissa luki, että narttu pentuineen pitää jättää rauhaan. Tietenkin narttu ja pennut saivat olla myös rauhassa, mutta hellimishetket olivat joka tapauksessa iso osa emon ja pentujen hoitoa. Silittelin pentuja ja emoa pentulaatikossa aina, kun vain ehdin, niiden ollessa hereillä. Olenkin sanonut, että kasvattaja saa pennuista sen kaikkein parhaimman ajan. Samoin pentujen hoitaminen ja niiden elämän seuraaminen on parempaa, kuin mikään television luontodokumentti – onhan siinä kaiken muun mukavan lisäksi mukana myös haju.

Myöhemmin, kun lapset kasvoivat, oli heidän tehtävänsä mennä mahdollisimman paljon istumaan pentutarhaan ja leikkimään pentujen kanssa. Lasten kaverit olivat myös enemmän kuin tervetulleita puuhastelemaan pentujen kanssa ja paljon niitä tulijoita olikin. Sana kiersi lasten kaveripiirissä, kun meille syntyi uusia pentuja ja heti, kun pennut olivat tarpeeksi vanhoja, alkoi lasten vaellus meille. Vain sellaiset lapset, jotka osasivat olla koirien kanssa ja kuuntelivat ohjeitamme, saivat tulla. Yleensä meillä meni lasten kavereiden ja joidenkin muidenkin naapuroston lasten kanssa hyvin, eikä vahinkoja tapahtunut. Erityisen tärkeää oli se, että pentuja ei nostettu syliin seisten, vaan lattialla istuen. Jos tätä sääntöä ei totellut, ei myöskään saanut leikkiä pentujen kanssa. Pentujen uusia perheitä etsittäessä tämä sääntö eräiden muiden sääntöjen kanssa oli myös kriteerinä sille, saiko perhe pennun. Jos lapset olivat kuunnelleet ensimmäisellä kerralla meitä, he muistivat istua lattialle pentujen keskelle, kun tulivat niitä katsomaan uudelleen. Samoin he muistivat myös kaikki muut ohjeet, kun heiltä kyselin, mitä olin edellisellä keralla kertonut pentujen kanssa olemisesta. Välillä oli ihan uskomatonta huomata, kuinka tarkkaan lapset olivat painaneet mieleensä heille kertomani ohjeet. Joskus, mutta onneksi harvoin, sain kertoa samat asiat uudelleen toisella katsomiskerralla, mutta kolmannella ne jo muistettiin. Kun pentu sitten haettiin uuteen kotiin, olivat tulevan perheen lapset jo hyvin perillä pennun hoitoon kuuluvista asioista, aikuisista puhumattakaan.

Kirsti Koivu

Miten tullaan kasvattajaksi – Visakoivun tarina

Sain ensimmäisen koirani vuonna 1970. Olen aina rakastanut eläimiä, mutta koirat ja hevoset ovat olleet aina ykkössijalla. Kaikki eläimet ovat olleet minulle tärkeitä, vaikka niiden kanssa touhuaminen ei aina ole ollut ihan päivänvalon kestävää. Olin varmaan kolmen vuoden ikäinen, kun naapurin pojat eräänä päivänä taas tapansa mukaan kiusasivat minua. Keräsin pahvilaatikon täyteen sisiliskoja ja sammakoita. Kun pojat taas tulivat huutelemaan ilkeyksiään, pyysinkin heitä tulemaan lähemmäksi katsomaan mitä minulla oli laatikossa. Kun pojat olivat tarpeeksi lähellä, aloin nakella noita eläinraukkoja poikien niskaan. Pojat lähtivät karkuun kiljuen ja minä hipsin kotiin tyytyväisenä temppuni saavuttamaan menestykseen. Sisilisko- ja sammakkoparkoja en vielä tuolloin osannut sääliä, mutta myöhemmin elämässäni olen yrittänyt ottaa kaikki eläimet huomioon aina mahdollisimman hyvin, paitsi, anteeksi nyt vain, hyttyset.

Lapsuudenkodissani ei ollut koskaan koiraa, koska vanhempani katsoivat, että koira ei kuulu kaupunkiasuntoon. Mentyäni naimisiin, aloin pikkuhiljaa ehdotella miehelleni, että voisimme hankkia koiran. Olin lukenut koirista ja kasvatuksesta monia kirjoja, mutta silti kuvittelin, että koirankasvattajaksi tullaan hankkimalla narttukoira ja aletaan sitten vain kasvattaa sen kanssa.

Onneksi kohdalleni sattui kaksi todella upeaa kasvattajaa, jotka saivat minut ymmärtämään neuvoillaan ja ohjeillaan, että kyse ei ole mistään yksinkertaisesta asiasta. Kasvattajat olivat Antti Seppälä, kennel Capella ja Pekka Väissi, kennel Kauhakuusen. Heidän korvaamattomalla avustuksellaan aloin ymmärtää, mistä oikeasti on kyse ja sain hyvän ohjauksen koirankasvatuksen saloihin.

Meillä oli myös lukiossa vallan mainio biologian opettaja, Kimmo Aula, jolta me oppilaat saimme tehokkaan opetuksen kaiken muun lisäksi perinnöllisyydestä. En olisi ikinä osannut etukäteen kuvitella, miten valtava merkitys tuolla opetuksella olisi meille tulevaisuudessa koirien kanssa. Jo koiranjalostusta koskevien kirjojen lukeminen oli helpompaa, kun perusasiat oli koulussa opetettu. Koirien kasvatuksessa käytäntö ja kirjatieto kulkevat käsikädessä, eikä mikään tapahdu hetkessä. Koirankasvattaja ei myöskään koskaan ole ”täysin oppinut”, vaan aina pitää olla valmis oppimaan uutta. On oltava valmis hyväksymään se tosiasia, että mitä enemmän tietää, sitä paremmin tietää, kuinka vähän tietää. Tässä puuhassa ei myöskään voi oikoa, sillä tässä jos missä pätee vanha sananlasku; minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Kuvassa Visakoivun Tiny One, jolla ikää kuvanottohetkellä 15 vuotta. Kuva Kirsti Koivu

Monien vaiheiden sekä muutaman rodun kanssa tehtyjen yritysten ja erehdysten kautta, päädyimme lopulta havannankoiraan, mikä oli kohdallamme täysosuma. Rotu tuli meille vuonna 1990 ja nyt olemme kasvattaneet mieheni kanssa yhdessä jo useamman sukupolven näitä viehättäviä koiria – milloin paremmalla, milloin huonommalla menestyksellä, mutta aina koiristamme iloiten ja nauttien. Olen myös saanut kaksi Vuolasvirta-palkintoa, toisen basenjin ja toisen havannankoiran kasvatuksesta. Erityisen onnellinen olen SuKoKan kasvattajapalkinnosta, sillä sen olisin saanut basenjeista jo paljon aikaisemmin, mutta halusin sen havannankoirista ja niin siinä sitten kävi.

Tätä puuhaa ei voi tehdä muuten, kuin suurella sydämellä ja koirista välittäen. Epäonnistuminen esim. kasvatin sairastumisen muodossa, riipaisee syvältä, sillä aina toivoo, että onnistuisi kasvattamaan mahdollisimman terveitä koiria. Yleensä asiat sujuvat hyvin, mutta esim. polvilumpioluksaatio- tai muu sairausuutinen jonkun kasvatin kohdalla masentaa todella. Sitten taas uutinen 16 – 18 vuotiaasta kasvatista, joka elää terveenä edelleen, tuottaa suurta tyydytystä ja iloa. Jos ilon ja surun tunteet koirankasvatuksesta katoavat ja tilalle tulee välinpitämättömyys, on syytä lopettaa koko touhu heti saman tien.

Kirsti Koivu, Visakoivun kennel