Perhosvaikutus ja muita sattumuksia

Valloittava, keveä olemus, viehkeä ulkonäkö, oppivainen luonne sekä iloisuus ja vilkkaus ovat papillonin ja phalénen erityispiirteitä. Nämä mannermaiset kääpiöspanielit eroavat toisistaan ainoastaan korvien asennon perusteella. Papillonin pystyt korvat muodostavat niiden reunoista kasvavine hapsuineen ikään kuin perhosen siivet, phalenen korvien taas riippuessa alaspäin poskea kevyesti koskettaen. Kansankielellä roduista käytetään yleisesti nimitystä perhoskoira.

Hugo

Talossamme on kasvatettu näitä hurmaavia koiria jo vuosikymmenien ajan. Nämä pienikokoiset elohiiret naurattavat tempauksillaan päivittäin. Erityisesti pentuina nämä koirat ovat todellisia ikiliikkujia. Olen joskus miettinyt nukkuvatko ne milloinkaan!

Härmä

Harjoituksissa yhteistyömme oli saumatonta. Pokaalinkiilto silmissäni osallistuimme kokeeseen. Alku oli lupaava. Ensimmäiset liikkeet menivät mallikkaasti. Kunnes oli luoksetulon vuoro…

Ensimmäinen oma koirani oli kutsumanimeltään Hippula. Arvannet miksi. Tämä koira oli hyvin pienikoinen ja siro sekä äärimmäisen nopeaälyinen. Se oli usein mukanani harjoituksissa kouluttaessani saksanpaimenkoiriani. Hippula seurasi harjoituksia kentän laidalla lepäillen makuualustansa päällä. Ja mitä ilmeisimmin painoi mieleensä kaiken näkemänsä sillä se oppi peruskäskyt vain katsomalla. Oli huvittavaa kun huomasin että antaessani paimenelle käskyn ”istu” nousi myös Hippula istumaan. Maahan- seiso- seuraa- tänne. Hippula oppi ne nopeammin kuin saksanpaimenkoirani Jenni. Tämä pikkuruinen koira hurmasi palveluskoiraväen nokkeluudellaan. Niinpä harjoittelimme ihan oikeasti Hippulan kanssa kerhomme leikkimielisiä tottelevaisuuskokeita silmälläpitäen. Harjoituksissa yhteistyömme oli saumatonta. Pokaalinkiilto silmissäni osallistuimme kokeeseen. Alku oli lupaava. Ensimmäiset liikkeet menivät mallikkaasti. Kunnes oli luoksetulon vuoro. Hippula lähti etenemään vauhdikkaasti luokseni käskyn saatuaan. Se juoksi luokseni ja jatkoi siitä kulkuaan pyörähtämällä muutaman kerran jalkojeni ympäri ja siitä vauhdilla arvostelevan tuomarin eteen istumaan..Kyllä nuorta tyttöä silloin nolotti. Ja yleisöllä oli mahdottoman hauskaa. Eihän sillä suorituksella tietenkään voitettu mutta taisimme saada ruusukkeen kannustuspalkintona. Erinomaisen hyvä yritys! Ei se täsmällinen suorittaminen vaan pursuava elämänilo! Todellista perhosenergiaa siis. Nopeutensa ja ketteryytensä ansiosta perhoset ovat omiaan myös agilityssä. Omissa kasvateissammekin on useita lajissa menestyneitä koiria. Oikein motivoituina nämä koirat suorastaan lentävät radalla!

Perhoset osallistuvat mielellään perheidensä kanssa kaikkeen tekemiseen. Pienestä koostaan huolimatta ne ovat reippaita ja innokkaita lenkkeilijöitä. Ainakin hyvän sään sattuessa. Omia perhosvanhuksiamme saa suorastaan houkutella ulkoilemaan sadepäivän sattuessa. Hiukan hienotassuja siis. Vai onko se kuitenkin vain viisautta? Ulkoilla ehtii myöhemminkin.

Perhoskoirat ovat mitä mainioimpia seurakoiria. Pursuavaa elämäniloa kompaktissa koossa. Nämä ihastuttavat koirat ilahduttavat olemassaolollaan joka ikinen päivä. Pieni perhonen sylissä ei voi kuin hymyillä onnellisena. Sitä on todellinen Perhosvaikutus.

Harlem

Tanja Paasio

’Äiti, matolla on pissit!’

Kirjoitin aikaisemmin siitä, miten niitä Onnellisia Rotukoiria aikaansaadaan. Nyt yksi aikaansaannot täällä opettelee perhekoiran aakkosia ja sisaruksetkin lensivät juuri pesästä omien ihanien ihmistensä luokse. Pentuprosessin alku ei ollut täydellinen. menetimme yhden pikkuisen. Sen suolisto ei ollut kehittynyt toimivaksi. Onneksi kaikki neljä muuta ovat olleet koko ajan täynnä terripoweria.

Äitikoira ja pikkuiset ulkoilemassa.

Yksi kiva asia pentuprojektin aikana on ihmiset. Meillä on käynyt paljon ihmisiä kylässä katsomassa pentuja ja pennut ovat varmasti saaneet syliä, rapsutuksia ja lasten seuraa. Nämä pennut ovat ilahduttaneet jo nyt monia ihmisiä ja mekin olemme taas uuden Onnellisia Rotukoiran omistajia. Ajatuksissa on kokeilla useampaakin harrastusta ja näyttelyitä, mutta ennen kaikkea on ilo seurata lapsiamme koirien kanssa. Pennun emä on ollut unelma kaverina kurakeittiöleikeistä yksin olemisen harjoitteluun ja pelottavissa tilanteissa lapsille valtava henkinen tuki. Lapsetkin oppivat vastuuta ja huolehtimista ja nyt myös pienemmät pääsevät opettelemaan pennun koulutuksen kuvioita.

Viimeinen halaus ennen uuteen kotiin muuttoa.

Kuluneella viikolla iso asia on ollut pentujen luovuttaminen. Olemme koko ajan jutelleet, että ne ovat meillä kasvamassa jonkin aikaa. Kaikki uudet perheet ovat käyneet lastenkin aikana kylässä ja meillä on ollut hyvä mieli, että teemme jotain, jolla voimme ilahduttaa ihmisiä ja saamme uusia ystäviä. Itkuilta ei ole vältytty. Olemme kovasti seuranneet kuvia, joita olemme nähtäväksemme pennuista uusissa kodeissaan saaneet. Ja voi mitä iloa onkaan leikkiä oman pennun kanssa! Vaikka äiti olikin tylsä, eikä jokainen kolmesta tytöstä saaneet omaa koiraa vaan yhden yhteisen.

Työtä tämä teettää. Koko pentuprojekti lasten keskellä. Aivan ihania muistoja lapsillekin nämä. Eikä näitä kuvia katsellessa voi muuta kuin tulla hyvälle tuulelle.

Äiti ne tykkää musta!

Petra Morbin

Kirjoittaja on Kennel Green Perry’sin takana ja elää ruuhkavuosia koirien ja lasten ympäröimänä

Minun rotuni – maremmano-abruzzese työkoirana

Maremmano-abruzzese toimii Suomessa menestyksekkäästi eläinten suojana petoja vastaan.

Matka valkoisen vahdin maailmaan on ollut antoisaa. Löytää menestyksekkäästi keinoja rodun käytölle Suomessa, jossa koira kulttuurimme on historiassaan jalostunut metsästyskäyttöön.

M-a (rodun lyhenne) on tuhansia vuosia vanha laumanvartijarotu, jonka pääasiallisena työnä on ollut lammaslaumojen vartioiminen petoja vastaan ja kulkea pitkiä matkoja vaikea kulkuisessa vuoristossa paimenensa sekä lammaslaumansa matkassa. Rotuna m-a on yksi laumanvartijoista, jonka käyttö nimenomaan eläinvahtina on historiassaan katkeamatonta. Sotien aikaan toimivat myös vetoapuna tarvikkeille. Koirat toimivat aina laumassa johon kuuluu vähintään 3 koiraa, usein nähdään 5 koiraa noin 1000 lampaan laumaa suojaamassa.  Nykyään rotua näkee niin eläinvahtina, kuin omaisuuden suojaajana. Maremmano-abruzzese on oltava luonteeltaan vahvan vartiointivietin omaava, joka ei missään tapauksessa tarkoita yleistä aggressivisuutta. Sen on sitouduttava laumaansa, joka tarkoittaa sitä, ettei se hylkää vahdittaviaan, vaan seuraa niitä. Rodun on oltava uskollinen, joka tarkoittaa sitä, ettei se jahtaa vahdittaviaan. Nämä kaksi ominaisuutta tuo automaattisesti esille taipumuksen suojella laumaansa.

Kuva kertoo kaiken oleellisen rodusta. Nuori uros siirtyi välittömästi laitumella kartisoivan uuhen suojaksi ja pysyteli sen lähellä tyynenä, varvovaisena lampaan suuntaan, ettei häiritse sitä, mutta hyvin voimakkaasti meille ihmisille kertoen olemuksellaan pysyä kauempana. Vahtivuoro vaihtui koirien kesken, kun vuorilta saapui uhka. Uhka oli toinen paimen laumansa ja omien koirien kanssa. Tämä nuori uros suuntasi mukaan ilmoittamaan viereaalle laumelle, ettei sovi tulla. Taka-alalta saapui toinen koira hyvin varoen ja liehitellen vastasynnyttänyttä uuhta, jotta pääsi suojamaan sitä mahdollismman lähelle häiritsemättä uuden elämän alkua. Kuva Petra Frondelius

Yli 10 vuotta sitten, matkani rodun parissa alkoi. Olen aina pitänyt susista, ja pohtinut miten tuo uljas upea eläin voisi elää Suomessa ja maailmalla yhdessä ihmisen karjatalouden rinnalla ilman, että olisi aina se joka häviää taistelun, viimeistään ihmisen toimesta.

Mietin miten voisin saada pentuja lampureille käyttöön, sillä miksi rotua kasvattaa, jos siitä ei olisi jotakin hyötyä asiassa jota pidin itse kovin tärkeänä. Käyttöominaisuudet rodussa kuin rodussa ovat syitä miksi ne rodut ovat historiassaan kehittyneet, ja niitä vaalimalla rotu pysyy sellaisena kuin se on muovautunut ihmisen avuksi ja tarpeeseen luonteeltaan sekä ulkomuodoltaan.

Matkani alkoi sillä, että pääsin tutustumaan rotuun hyvän ystäväni kautta, jolta ensimmäisen ja sittemmin kantanarttuni hommasin aluevahdiksi. Aada osoittautui erinomaiseksi lampaiden kanssa, ja tutkittuani sukuja, ja ensimmäiset matkat italiassa käytyäni ajattelin, että mikä ettei. Kasvattajakurssihan oli jo käytynä, koska halusin lisää tietoa. Matkani jatkui siten, että etsin internetin maailmasta yhteystietoja lampureille, ja lähetin sähköpostia kysyäkseni lampureiden intressejä suojata laumojaan koirien avulla, oliko heillä muita keinoja siihen olemassa, ja kokivatko suojatoimet riittäviksi.

Matkoilla rodun kotimaahan, olen päässyt tapaamaan lukuisia paimenia, kasvattajia joilta olen oppinut hyvin paljon.

Laumanvartijoista oli erilaisia käsityksiä, ja onnekseni muutamia oli erittäin kiinnostuneita suojaamaan koirien avulla lampaitaan. Näin alkoi kasvatustyö upean, uljaan rodun parissa, ja ensimmäinen pentueeni syntyi. Minulla oli muutama lammas, jotta pennut pääsivät heti sosialistumaan lampaisiin. Sosialistuminen on erityisen tärkeää 5-16 viikon ikäiselle pennulle.  Olen tässä pentueiden kohdalla huomannut, että eroa ei synny kovinkaan paljon siihen laitetaanko koirat 7-viikkoisena suoraan omaan lampolaan taikka muiden eläinten pariin vai sosialistuvatko ne heti kasvattajalla syntymästään. Emän ohjaus on sitten toinen seikka.  Emän ohjaamana, kun se tekee sen hyvin, voidaan luovutus tehdä paljon myöhemminkin. Yksilöissä on aina eroja ja haasteena on löytää ne oikeat koirat eläinvahdeiksi. Hyvin on onnistuttu, muutamia koiria lukuun ottamatta. Ero voi olla siskon ja veljen kohdalla kuin yö ja päivä. Tässä koitan kantaa vastuuni, olla niin paljon apuna ja tukena kasvattieni omistajille. Myös kilometrejä on kertynyt ja hienoja tarinoita petokohtaamisissa kuultu.

Matkoilla rodun kotimaahan, olen päässyt tapaamaan lukuisia paimenia, kasvattajia joilta olen oppinut hyvin paljon. Se kantaa hedelmää ja minut kutsuttiin tutustumaan projektiin, jossa rodun edustajia testataan mm. ihmisuhkaan. Kuinka ne toimivat ihmisen uhatessa tahallisesti ja ns. tahattomasti. Antoisaa ollut huomata, että koirat pyrkivät lähes poikkeuksetta siirtämän laumaansa pois kokemastaan uhasta ja varoittavat hyvin kauan, eikä yksikään ole käynyt ihmisen kimppuun surointa tietä, vaan varoitusta tulee niin selkeästi, ettei siitä voi erehtyä ja vain jatkaa kohti.

Ilokseni sain kutsun  viimeisimpänä perehtymään Life Wolfs Alps projektiin, jossa osana projektia on myös laumanvartijoiden käyttö. Koiria on sijoitettu Italian Alppien alueelle yli 100 kpl ja kokemukset ovat olleet erinomaisia. Eläinlääkäri Silvia Dalmasso on vetänyt tätä projektia ja on toiminut pelkästään laumanvartijoiden parissa 15-vuoden ajan, sekä ollut aikaisemmin jo vastaavissa projekteissa mukana. Pääasiallisesti rotuna tässä on ollut maremmano-abruzzese. Sudet ovat saapuneet takaisin Alpeille ja uhka niistä on paimenien karjalle kasvanut.

Projektista Life Wolf Alps kierrokselta lammasvahti sulautuu lampaiden joukoon. Kuva Petra Frondelius

Rotu Alpeilla toimi myös itsenäisesti ilman omistajiaan taikka paimenta. Koirat saattavat laumansa päivällä laiduntamaan, kulkevat mukana ja palaava laumansa kanssa takaisin kotialueiden liepeille aitojen sisälle suojaamaan tehokkaammin tiiviisti yöllä olevaa laumaansa. Ihmiset saavat kulkea rauhassa, kunhan muistavat antaa koirien tehdä oman työnsä myös rauhassa. Esitteitä on jaettu projektissa kertomaan turisteille kuinka toimia jos kohtaavat valkoisia koiria vartioimassa laumoja. Paimenille on annettu kylttejä, joita he voivat hyödyntää lähialueille antamaan tietoa koirista.

Tällä hetkellä Suomessa maremmano-abruzzese toimii erittäin hyvin useilla tiloilla, ja uskon edelleen tämän rodun olevan yksi niistä joka kykenee toimimaan tämän päivän vaatimuksilla Suomessakin erittäin hyvin tehtävässään myös alueilla jossa liikkuu ulkopuolisia ihmisiä. Se vaatii tiedottamista, ohjeistusta kyltein ja laajempaa tiedon lisäämistä rodun käytöstä, jotta ihmiset osaisivat suhtautua sähkölankojen takana eläinlauman parissa varoittavien koirien lähellä rauhallisesti, ja jatkaa normaalisti matkaansa, ja antaa koirille työrauha.

Omalla aktiivisuudella, nöyränä ja kiitollisena kun hakee ja etsii tietoa voi saavuttaa tavoitteitaan.

Omalla aktiivisuudella, nöyränä ja kiitollisena kun hakee ja etsii tietoa voi saavuttaa tavoitteitaan. Ja sillä tavalla olen päässyt eteenpäin ja kasvatanut tietoa, ja innokkuuteni on huomioitu rodun kotimassakin, joka tuo edelleen lisää mahdollisuuksia erilaisiin projekteihin, uusien rodun parissa erinomaista työtä tehneiden ihmisten tapaamisia. Olen todella kiitollinen, kun tällä hetkellä n. 70% kasvateista toimii/on toiminut eläintiloilla. Toivon, että saan jatkossakin antaa mahdollisuuksia ihmisille suojata tehokkaasti laumojaan rohkean, pelottoman, uljaan ja erittäin lojaalin rodun parissa.

Lammasvahti tyynenä lampaiden ja vierailijoiden välissä, omistajien läsnäollessa. Kuva: Kerijärvien tilalta. Kuva Petra Frondelius

Menestyksekäs ja hieman erilainen tarina tästä rodusta löytyy Australiasta, jossa m-a:t ovat pelastaneet sukupuuttoon kuolemassa olleen pingviinilajin Middle Island, Warrnambool:ssa. Kanafarmari, jolla m-a olivat suojaamassa hänen kanojaan, ehdotti tätä mahdollisuutta. Projekti onnistui yli odotusten. Rotua ollaan jälleen kokeilemassa toisen uhanalaisen eläimen suojaamisessa, jossa lajin väheneminen on petoeläimestä johtuvaa.

Siitä voi lukea halutessaan lisää: http://www.warrnamboolpenguins.com.au/

Kennelnimi 27 vuotta!

19.7. tulee kuluneeksi 27 vuotta siitä, kun meille myönnettiin Raappavuoren kennelnimi. Siihen aikaan piti molempien käydä Kennelliiton järjestämä kasvattajakurssi, jonka jälkeen kennelnimi anottiin Suomen Kennelliitosta. Sama käytäntö on nykyäänkin, mutta välillä ei kursseja kennelnimen saamiseksi vaadittu. Omia pentueita meillä on ollut vasta 11, kolme dobermannille ja kahdeksan snautserille, mutta koko ajan olemme olleet tiiviisti koiraharrastuksessa mukana tietojamme päivittäen eikä tuttavapiiristämme ole puuttunut kasvattajia, joiden työhön olemme saaneet ihan runsain mitoin ja näppituntumalla tutustua. Koiria huushollissamme on ollut aina, normaalin ja kohtuuhektisen yrittäjäperhe-elämän seassa on 30 vuoden aikana ehtinyt tuvassa pyöriä viisi dobermannia, yksi eläkepäivänsä tässä viettänyt kääpiövillakoiranarttu ja useampi snautseri.

Vuosien mittaan on tullut koirahommaa seurattua ja etenkin sen muutoksia. Välillä joutoaikoina seuraan apeana mutu-ohjeita nettisivuilta. Netti on valitettavasti ohittanut kokemusten jaon kasvotusten. Välillä nuo nettipalstojen neuvot kuulostavat olevan yhden kokemuksen tuomia tai kokonaan ilman kokemusta muodostuneita mielipiteitä tai pelkkiä kuulopuheita. Luottakaa kasvattajaan tai muuhun jo enemmän kokemusta saaneeseen koiranomistajaan. Kysykää rohkeasti, osallistukaa luennoille ja kursseille päivittääksenne tietojanne sekä seuraamalla myös muita rotuja kuin omaanne. Tavatkaa muita kasvattajia kiireettömissä hetkissä, sillä se on sitä korvaamatonta tiedonvaihtoa, joka ei tapahdu nettipalstoilla. En kiistä, etteikö monilla palstoilla ole runsaastikin täyttä asiaa kirjoittavia, mutta jotenkin ne vaan tahtovat kadota innokkaampien postailijoitten jalkoihin. Mielipiteitä maailmaan mahtuu ja jokaisella meistä on omat kokemuksensa aina astutusasioista lähtein niin koiralauman välisiin ikäeroihin kuin sukupuolen jakaumiinkin jne. Eläinlääkärien ja tutkimusten mielipiteet ovat taas painavaa faktaa, mutta omakohtaista kokemusta ei korvaa mikään. Rotuja, talouksia, asuinympäristöjä ja ihmisiä on erilaisia, eivätkä kaikki neuvot sovi kaikille.

Oletan, että jokainen pentu on kasvattajalle tärkeä ja jokaisen pentueen eteen tehdään kovasti työtä. Tai ainakin tuttavapiirissäni tehdään, sillä ilman taustatyötä ja arvokasta kokemuksen tuomaa tietoa ei rotuja eteenpäin viedä. Toisaalta, syntyyhän niitä pentuja ihan ilman suunnitelmaakin, kun nuo hommat kaikenlaisia tutkimuksia tai paperitöitä oikeasti tarvitse, sillä aina on luonto tikanpojan puuhun ajanut.

”Yksi kuuli, toinen luuli, kolmas kertoi eteenpäin!”

Jokainen koiranomistaja on esimerkkinä (huonostakin esimerkistä oppii!) kulkiessaan ihmisten ilmoilla. Koiramme ovat aina ihastuttaneet tai ainakin herättäneet jonkinlaista huomiota kanssaihmisisissä ja hauskoja keskusteluja on tullut pidettyä. Ylpeä olen koiristamme ollut, sillä tuttavallisia hännänheiluttajia ovat ja tekevät osaltaan hyvää PR-työtä koiramaisen elämän eteen. Toisinkin on käynyt. Muutama on lähestynyt koiriamme kovin varovaisesti sanoen, että vihaisia ovat? Eri koirarotuja kohtaan on selvästi ennakkoluuloja ja koiraihmisistä osa kulkiessaan niitä korjaa joko muokaten asenteita positiivisempaan suuntaan tai vahvistaen jo olemassa olevia vähemmän mairittelevia ennakkoasenteita.

Kasvattamisasioissa yhden nokisutarin kanssa ei käsitysten korjaaminen mennyt aivan putkeen. Tuumasi ensimmäisenä tupaan tullessaan, että juuri tuollainen isompi on hyökännyt joskus päin näköä ja suojautuessaan ottanut kunnon puremat käsivarteensa arpiaan esitellen. Harmillista. Laitoin koirat pihalle häiritsemästä vaikkeivät noteeraa sen kummemmin noita kävijöitä alkutarkastuksen jälkeen, jollei ihminen ei rapsuta. Tämä sutari oli meillä ensi kertaa ja suotakoon työmiehille aina työrauha. Kauheatahan se on sutaroida, jos pelkohiki selkää pitkin valuu ja ymmärrän pelot täysin. Minäkin pelkään useita asioita enkä pysty mihinkään keskittymään, jos ne siinä silmien alla ovat. Tällä hetkellä hirvittelen ampiaispesää pyykkitelineen vieressä maassa ja hiljaa nakkelin pyykit narulle. Ääneti meinaan hakeakin ne, jahka joskus kuivuvat. Ehtivät nuo viheliäiset tuikata Sököä ja Herttaa, mutta onneksi ilman isompia kuin hetkellisiä kutisemisseuraamuksia. Palaan nokisutariin. Nokisutarin kanssa käytiin siinä sutaroinnin lomassa kevyttä jutustelua ja hän kehui kaverillaan olevan vahtina oikein kunnon rotukoiran, sellaisen sakemannin ja jonkun taistelukoiran yhdistelmän. Minä siihen tuumasin, että eihän se ole rotukoira, jos erirotuiset vanhemmat? Näppärästi kävi sutarin vastaus, jotta kyllä se vaan on! Se on ihan kunnon rotukoira, kun molemmat vanhemmat ovat rotukoiria vaikkei niillä mitään papereita ole. Ne paperithan maksavat paljon ja kaveri otti sen vahtikoiran sellaisesta normaalista kodista eikä mistään kennelistä, kun ne kennelit sellaisia pentutehtaita. Minä olin hetken kovin sanaton….

Fakta on, että kennelit ja pentutehtaat ovat menneet hieman sekaisin koiratoimintaan vähemmän perehtyneiltä ihmisiltä. Tässä olisi niin Kennelliitolla kuin kaikilla kasvattajille tekemisen paikkaa. Sutarin mieltä en ehkä saanut vääntämisestä huolimatta käännytettyä, mutta jos valaisisimme yleisen keskustelun lomassa kennelnimi-sanan tuntemusta, niin osaltamme varmasti vähentäisimme myös ns. pimeitten, valitettavasti usein myös erittäin sairaitten ja surkeissa oloissa kasvaneitten pentujen tuontia Suomeen. Näitä tuotoksia löytyy myös Suomesta ja niin kauan kuin sellaisissa oloissa kasvaneille koirille riittää kysyntää, niin kauan niitä myös tuotetaan. Pelastamalla yhden nappisilmän huonoista oloista tekee tilaa uusille tuotettaville.

Kennelnimen myöntöpäivää saa ja pitää juhlia, jottei mistään päivästä juhlaa puutu tai jotain aihetta löytyy pullakahveille! Aurinko ei tällä hetkellä paista eikä lämmintäkään ole, mutta hellittely lämmittää joka päivä – nauttikaa niin toisistanne kuin karvaisista kavereistannekin!

Jihaa, kahdeksan viikon ikään!!

Tarja Tervonen

Kennel Raappavuoren

Saksanpaimenkoira – ystäväni

Saksanpaimenkoira on rotu, jonka meistä jokainen tunnistaa. Toisten mielestä se on koirien ehdotonta aatelia, toisten mukaan varoittava esimerkki jalostuksella pilatusta rotukoirasta. Mutta miksi saksanpaimenkoira on juuri minulle se Ensimmäinen kaikkien rotujen joukosta? Koska se on älykäs, voimakas, rohkea, kunnioitusta herättävä ja uskollinen kuolemaansa saakka. Koira isolla K:lla.

Saksanpaimenkoira on kehitetty Saksassa 1900- luvun vaihteessa sen aikaisista paimenkoiratyypeistä. Tavoitteena oli luoda palveluskoira, jolla on edellytykset vaativiin suorituksiin. Rotu saavutti nopeasti suuren suosion erinomaisten käyttöominaisuuksiensa vuoksi. Maailmansotien aikana näiden koirien rintamilla tekemät uroteot tekivät rodusta maailmanlaajuisesti tunnetun. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä kysyntä kasvoi räjähdysmäisesti.

Kannan voimakas ja nopea kasvu laski valitettavasti sen tasoa eri puolilla maailmaa. Siksi rotumme saksalainen kattojärjestö (SV) on pyrkinyt alusta asti ohjaamaan jalostusta. Rodun yleisen tilan parantamiseksi perustettiin Saksanpaimenkoirien Maailmanunioni (WUSV) vuonna 1975. Jäsenmaita on tällä hetkellä 82. Jokaisella jäsenmaalla on lisäksi oma rotua harrastava järjestönsä, joka ohjaa jalostusta SV:n asettamien suurten suuntaviivojen mukaisesti. Suomessa tätä tehtävää hoitaa Suomen Kennelliiton alainen rotujärjestömme Saksanpaimenkoiraliitto ry., joka jakautuu lukuisiin aluekohtaisiin alajaostoihin.  Liitto ja sen alaosastot tarjoavat jäsenilleen koulutusta ja opastusta sekä järjestävät vuosittain erikoisnäyttelyitä ja kilpailuja.

Saksanpaimenkoira on maailman suosituin palveluskoira. Se on vahvahermoinen, tarkkaavainen, valpas, uskollinen ja ehdottoman lahjomaton. Se on tottelevainen ja hyväntahtoinen muita ihmisiä ja eläimiä kohtaan. Hyvän koulutettavuutensa ansiosta se suorittaa kaikki sille annetut tehtävät innokkaasti. Se on rohkea, kova ja taistelutahtoinen ja kykenee puolustamaan itseään, ohjaajaansa ja tämän omaisuutta. Saksanpaimenkoira on jalomuotoinen ja ylväs koira, josta huokuu sen vuosisatainen historia ihmisen palveluksessa.

Kuvassa on yksi kantakoiristani, Saksantuonti FI&EE MVA Rommel von Arlett BH AD IPO1 Erikoisnäyttely Suomi, Saksa SG luokassa 18-24 kk.

Rodun terveystilanne puhuttaa Suomessakin. Mitä asialle on tehty? Rodulla esiintyviä luuston kasvuhäiriöitä pyritään vastustamaan perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelman, PEVISA:n avulla. Jalostukseen käytettäviltä koirilta vaaditaan viralliset röntgenkuvaustulokset lonkkien, kyynärien ja selän osalta. Tätä ohjelmaa on toteutettu eri muodoissaan jo vuosikymmenien ajan. Kannan parantamiseksi on Suomeen tuotu runsaasti jalostuskoiria nimenomaan Saksasta. Siellä kriteerit jalostukseen käytettäville koirille ovat erittäin tiukat. Niiden tulee olla terveluustoisia, erikoisnäyttelyssä palkittuja, suojelukokeen suorittaneita sekä jalostustarkastettuja. Saksanpaimenkoiraliitto kannustaa meilläkin koiranomistajia tutkituttamaan koiransa ja osallistumaan niiden kanssa näyttelyihin ja kokeisiin.

Saksanpaimenkoiralla on kaksi karvamuunnosta, pitkä- ja lyhytkarvainen. Näitä saa meillä risteyttää keskenään. Rotumme on  jakautunut ns. näyttely- ja käyttölinjaisiin koiriin. Kummassakin linjassa on omat hyvät ja huonot puolensa ja kummallakin on omat kannattajansa. Rodun harrastajat valikoivat koiransa omien mieltymystensä mukaan. Kumpikaan linja ei ole toista parempi – ne ovat vain erilaisia.

Kuvassa pitkäkarvainen narttumme PMV-13, TLNW-13 Millan Doritt. Koiralla on myös useita luokkavoittoja rodun erikoisnäyttelyistä.

Rodussa näkee valitettavasti joskus liioiteltuja piirteitä omaavia yksilöitä. Koiranäyttelyissä arvostelevia ulkomuototuomareita on kehotettu kiinnittämään aiempaa enemmän huomiota siihen, ettei rakenteeltaan ääripään tyyppejä edustavia, ylikulmautuneita ja kooltaan  huomattavan suuria koiria enää palkittaisi. Asiaan suhtaudutaan siis erittäin vakavasti. Tärkeää on muistaa, että me kasvattajat ja harrastajat haluamme vilpittömästi työskennellä yhdessä tämän suuresti rakastamamme rodun hyväksi, linjamieltymyksistä huolimatta.

Pieni saksanpaimenkoira on huvittava isoine tassuineen ja korvineen. Leppoisan ulkokuoren alla sykkii kuitenkin rautainen sydän!

Tätä kirjoittaessani talomme vanhin saksanpaimenkoira Aura (Millan Maria Aurora), jo superveteraani-ikäinen, makaa jaloissani pöydän alla. Välillä se tönäisee minua kuonollaan muistuttaen olemassaolostaan. Katsoessani sitä näen siitä huokuvan voiman, suunnattoman älykkyyden ja elämän tuoman viisauden.  Saksanpaimenkoira luotiin palvelemaan ihmistä. Lukemattomia koirasukupolvia myöhemmin Auran ruskeisiin silmiin katsoessani niistä voi lukea: ”Mitä minä voin tänään tehdä puolestasi?” Tunnen onnea ja syvää kiitollisuutta siitä, että saan omistaa tällaisen koiran ja olla osa suurta maailmanlaajuista saksanpaimenkoirayhteisöä. Minun elämäni, onneni, Ystäväni – saksanpaimenkoira.

 

Kirjoittaja Tanja Paasio on pitkän linjan koirankasvattaja. Pitää myös  kissoista, mutta pelkää hevosia. Harrastaa puutarhanhoitoa ja lukemista. Asuu maaseudulla perheensä kanssa vanhassa kansakoulussa, jonka kunnostaminen ei tule ikinä valmiiksi.