Kennelnimi 27 vuotta!

19.7. tulee kuluneeksi 27 vuotta siitä, kun meille Raappavuoren kennelnimi myönnettiin. Siis Jounille ja minulle.  Siihen aikaan kasvattajakurssin jälkeen kennelnimi anottiin Suomen Kennelliitosta. Sama käytäntö on nykyäänkin, mutta välillä ei kursseja kennelnimen saamiseksi vaadittu. Pentueita on ollut 11, kolme dobermannille ja kahdeksan snautserille.

Koiria huushollissamme on ollut aina, normaalin ja kohtuuhektisen perhe-elämän seassa on vuosien varrella ehtinyt tuvassa pyöriä viisi dobermannia, yksi kääpiövillakoiranarttu (eläkepäivänsä) ja useampi snautseri. Vähän etuajassa tulee kirjoitettua, kun lauantaina vasta on se päivä, mutta jos juhliessa menee? Ainahan juhlaan on aihetta tai ainakin pullakahveille! Nyt on kuitenkin mainiota luppoaikaa eikä aurinko tällä hetkellä ihan täysillä paista, niin mennään näin – ihan pussaillen! Sökö ja Reeti ne jaksaa, muutkin, mutten muitten hetkiin ehdi kameran kanssa, kun ovat niin hätäisiä

Vuosien mittaan on tullut koirahommaa seurattua ja etenkin sen muutoksia. Nykyään seuraan apeana, välillä kiukkuisenakin MuTu-tuntumaohjeita nettisivuilta… Hyvänen aika, ettei ihmisillä ole muilta kuin netin ääressä plaraavilta kysellä? Useimmiten ne neuvot ovat pelkästään yhden kokemuksen tuomia tai kokonaan ilman kokemusta muodostuneita mielipiteitä tai jotain kuulopuheita jostain joskus kuulleena. Luottakaa kasvattajaan tai muuhun jo kokemusta saaneeseen koiranomistajaan – kysykää rohkeasti, jottei ne MuTu-tuntumaa omaavat neuvojat ihan metsään vie. Tai onhan siellä ihan asiaakin kirjoittavia, mutta jotenkin ne jäävät niitten innokkaitten jalkoihin. Mielipiteitä maailmaan mahtuu ja jokaisella omat kokemuksensa, niin koiralauman välisistä ikäeroista kuin lauman sukupuolen jakaumistakin jne. Eläinlääkärien ja tutkimusten mielipiteet ovat taas sitä painavaa faktaa, mutta omakohtaista kokemusta ei korvaa mikään. Noissa nettikirjoitteluissa jokainen sitä omaa malliaan pitää ainoana oikeana (tottakai!) eikä aina ehkä huomaa, ettei se homma välttämättä ihan hyvin toimikaan (ne ihanat ruusunpunalasit!). Jokainen pentu on kasvattajalle tärkeä ja jokaisen pentueen eteen tehdään kovasti työtä. Tai ainakin tuttavapiirissäni pääsääntöisesti niin tehdään, sillä ilman taustatyötä ja arvokasta kokemuksen tuomaa tietoa ei rotuja eteenpäin viedä. No toisaalta – syntyyhän niitä pentuja ihan ilman suunnitelmaakin, kun ei nuo hommat suunnitelmia tai paperitöitä oikeasti tarvitse, sillä aina on luonto tikanpojan puuhun ajanut?

”Yksi kuuli, toinen luuli, kolmas kertoi eteenpäin!”

Sellaisena ennakkoluulojen poistajana tulee koirien kanssa kulkiessa usein oltua. Meidän koiramme ovat aina ihastuttaneet monet vastaantulijat ulkoillessaan (eivät ehkä ihan kaikkia?) ja tällä hetkellä näyttävät viihdyttävän pyörätienrakentajia ja hauskoja keskusteluja tulee aina pidettyä (tätä suulauttani!). Ovat nuo ihastuttaneet muuallakin, missä on liikuttu. Ylpeä olen, sillä tuttavallisia hännänheiluttajia ovat jokaiselle ja taatusti tekevät osaltaan hyvää pr-työtä oman rotunsa eteen. Toisinkin välillä on käynyt, kuten melkein erääseen vanhempaan pariskuntaan törmätessä. Varovaisesti lähestyivät vastaan tullessaan ja kertoivat sitten kuulleensa, että vihaisia ovat? Jaa! Mistälie sellaista kuulleet vai oliko rotua kohtaan jotain ennakkoluuloja? No tytöthän korjasivat pariskunnan kuvitelmia oikein erinomaisesti ja ihastellen tovin tyttötrioamme rapsuttelivat, hyvä niin. Nokisutarin kanssa ei käsitysten korjaaminen mennyt putkeen. Tuumasi ensimmäisenä tupaan tullessaan, että juuri tuollainen isompi on hyökännyt joskus päin näköä ja suojautuessaan ottanut kunnon puremat käsivarteensa (näytti arvet). Harmillista. Laitoin koirat pihalle häiritsemästä vaikkeivät juurikaan ole noteeranneet noita pakollisia kävijöitä alkutsekkauksen jälkeen, mutta tämä sutari oli meillä ihan ekakertalainen ja suotakoon työmiehille aina työrauha. Kauheatahan se on sutaroida, jos pelkohiki selkää pitkin valuu ja ymmärrän täysin, sillä minuakin pelottaa jotkut asiat enkä pysty mihinkään keskittymään, jos ne siinä silmien alla ovat. Tällä hetkellä hirvittelen ampiaispesää pyykkitelineen vieressä maassa ja hiljaa hutaisten nakkelin pyykit eilen narulle. Ääneti meinaan hakeakin ne jahka kuivuvat eilisistä rankkasateista. Ehtivät nuo viheliäiset tuikata Sököä ja Herttaa, mutta onneksi ilman isompia kuin hetken kutisemisseuraamuksia (tähän käy mainiosti kyytabletit). Nokisutarin kanssa käytiin siinä sutaroinnin lomassa kevyttä jutustelua ja kehui kaverillaan olevan vahtina oikein kunnon rotukoiran, sellaisen sakemannin ja jonkun taistelukoiran yhdistelmän. Minä siihen tuumasin, että eihän se ole rotukoira, jos erirotuiset vanhemmat? Näppärästi kävi sutarin vastaus, jotta kyllä se vaan on! Oikein on rotukoira, kun molemmat vanhemmat ovat rotukoiria vaikkei niillä papereitakaan ole, kun maksavat niin paljon ja kaveri otti sen vahtikoiran sellaisesta normaalista kodista eikä mistään kennelistä, kun ne kennelit sellaisia pentutehtaita. Minä olin tovin sanaton (kerrankin! mutta vaan vähän aikaa…). Faktaa on, että kennelit, kasvattajat ja pentutehtaat ovat sekaisin koiratoimintaan vähemmän perehtyneiltä ihmisiltä. Tässä olisi Kennelliitollakin tekemisen paikkaa. Sutarin mieltä en ehkä käännyttänyt, mutta jos harrastajien valaisu ihan yleisen keskustelun lomassa myös lisäisi kennelliiton tuntemusta ja osaltaan siten vähentäisi ns. pimeitten (valitettavasti usein myös erittäin sairaitten ja surkeissa oloissa kasvaneitten) pentujen tuontia Suomeen tai kasvatetaanhan niitä monenlaisissa oloissa meillä Suomessakin ja erilaisin tarkoitusperin. En osaa arvostaa ”oman taivaspaikan varaamista” pelastamalla pentuja huonoista oloista, sillä niin kauan kuin näille riittää kysyntää, niin kauan niitä myös ”kasvatetaan”.

Jopas paatosta on tullut? Johtunee tästä ”mammalomasta”, joka osuu näköjään oikein mukaviin keleihin ja vauhtia täällä riittää! Jokeri nukkuu tosi paljon, jotta jaksaa kasvaa, mutta meno onkin railakasta, kun hereille ehtii ja mahansa täyteen saa – omaakin aikamoisen ruokahalun ja kulkee jo sujuvasti ulko-ovesta omin toimin, siitä ei siis tule sylikoiraa? Olen nähnyt nukkuvan jo Sökön kainalossa ja tänään Reeti on ottanut sen pentukouluun eli viisaa sitä omalla viisaalla tavallaan eikä tuon peppupuhtaudesta tarvitse itse välittää, nuo muut näkyvät hoitavan sellaiset hommat. Oman tyttökvartetin lisäksi arkeamme saapui sulostuttamaan Raappavuoren Eulaalia, Leah ja mainiosti toimii! Leah tuntuu pohtivan, että olikohan pikkukaveri täällä jo joskus aiemmin? Hienosti sekin pennun kanssa touhuilee ja enemmän varoo sitä kuin omat, joten hyvä homma ilman erityisjärjestelyjä

 

Jihaa, kahdeksan viikon ikään!!

Tarja Tervonen

Kennel Raappavuoren

Pentulaatikon reunalla

Meillä on synnytty ja kerrankin päiväsaikaan. Mikä siinä oikein on, kun pennut tuppaavat aina syntymään yöaikaan ja vielä se suden hetki näyttää olevan tavallisin aika. Nämä päiväsynnytykset ovat tosi harvinaista herkkua, kun ei tarvitse öitä valvoa ja nyt kesällä on vielä valoisaakin. Tämä nyt tapahtunut synnytys oli vielä kuin suoraan oppikirjasta – kaikki sujui vallan mainiosti emon hoidellessa homman ihan itse. Omaksi tehtäväkseni jäi vain lasten laskeminen ja pentulaatikon puhdistus, kun kaikki oli ohi. Ainoa ongelma on tässä tapauksessa se, että emolla on vallan vimmattu halua nyhtää napanuoria, vaikka itse ne katkaisi sopivaksi. Toivotaan, että ne kuivuvat mahdollismman nopeasti ja ongelma poistuu päiväjärjestyksestä.

”Ensimmäiset pentumme syntyivät vuonna 1971 ja vieläkin muistan sen tunnelman, kun pentuja odotettiin. Ensimmäiset pennut ja ensimmäinen vauva – miten jännittävää aikaa elimmekään!”

Poistuin nyt vain vähäksi aikaa pentulaatikon reunalta kirjoittamaan tuntojani ylös, mutta samalla kuuntelen herkällä korvalla, josko laatikosta kuuluu liian kovaäänistä piipitystä. Ensimmäiset pentumme syntyivät vuonna 1971 ja vieläkin muistan sen tunnelman, kun pentuja odotettiin. Ensimmäiset pennut ja ensimmäinen vauva – miten jännittävää aikaa elimmekään! Kun pentujen liikkeet alkoivat tuntua, otin emon monta kertaa päivässä syliin ja rapsuttelin hiljakseen pentuja emon massunahan läpi. Samalla tuli emokin hyvänäpidetyksi. Mukava havainto oli se, että pennut oikein nousivat ”pintaan” lähelle emon ihoa rapsuteltavaksi. En tiedä, miten minulla oikein riitti aikaa tuohon touhuun, kun oli vauvakin talossa, mutta niin mielenkiintoista oli ensimmäisten pentujen odotus, että oli ihan pakko puuhastella emon kanssa aina, kun vauva nukkui.

Kun pennut aikanaan sitten syntyivät, jatkoin tuota rapsuttelua ja hyvänä pitämistä edelleen. Emokin tuntui nauttivan tästä jo rutiiniksi muodostuneesta, useita kertoja päivässä toistuvasta hellimishetkestä. Jatkoin samalla tavalla kaikkien meidän seuraavienkin pentueittemme kanssa, koska minusta se oli niin mukavaa. En tuolloin edes tajunnut, että olin alkanut sosiaalistaa pentuja aikana, jolloin kukaan ei edes puhunut sosiaalistamisesta mitään, päin vastoin, pentuoppaissa luki, että narttu pentuineen pitää jättää rauhaan. Tietenkin narttu ja pennut saivat olla myös rauhassa, mutta hellimishetket olivat joka tapauksessa iso osa emon ja pentujen hoitoa. Silittelin pentuja ja emoa pentulaatikossa aina, kun vain ehdin, niiden ollessa hereillä. Olenkin sanonut, että kasvattaja saa pennuista sen kaikkein parhaimman ajan. Samoin pentujen hoitaminen ja niiden elämän seuraaminen on parempaa, kuin mikään television luontodokumentti – onhan siinä kaiken muun mukavan lisäksi mukana myös haju.

Myöhemmin, kun lapset kasvoivat, oli heidän tehtävänsä mennä mahdollisimman paljon istumaan pentutarhaan ja leikkimään pentujen kanssa. Lasten kaverit olivat myös enemmän kuin tervetulleita puuhastelemaan pentujen kanssa ja paljon niitä tulijoita olikin. Sana kiersi lasten kaveripiirissä, kun meille syntyi uusia pentuja ja heti, kun pennut olivat tarpeeksi vanhoja, alkoi lasten vaellus meille. Vain sellaiset lapset, jotka osasivat olla koirien kanssa ja kuuntelivat ohjeitamme, saivat tulla. Yleensä meillä meni lasten kavereiden ja joidenkin muidenkin naapuroston lasten kanssa hyvin, eikä vahinkoja tapahtunut. Erityisen tärkeää oli se, että pentuja ei nostettu syliin seisten, vaan lattialla istuen. Jos tätä sääntöä ei totellut, ei myöskään saanut leikkiä pentujen kanssa. Pentujen uusia perheitä etsittäessä tämä sääntö eräiden muiden sääntöjen kanssa oli myös kriteerinä sille, saiko perhe pennun. Jos lapset olivat kuunnelleet ensimmäisellä kerralla meitä, he muistivat istua lattialle pentujen keskelle, kun tulivat niitä katsomaan uudelleen. Samoin he muistivat myös kaikki muut ohjeet, kun heiltä kyselin, mitä olin edellisellä keralla kertonut pentujen kanssa olemisesta. Välillä oli ihan uskomatonta huomata, kuinka tarkkaan lapset olivat painaneet mieleensä heille kertomani ohjeet. Joskus, mutta onneksi harvoin, sain kertoa samat asiat uudelleen toisella katsomiskerralla, mutta kolmannella ne jo muistettiin. Kun pentu sitten haettiin uuteen kotiin, olivat tulevan perheen lapset jo hyvin perillä pennun hoitoon kuuluvista asioista, aikuisista puhumattakaan.

Kirsti Koivu

Miten niitä Onnellisia Rotukoiria aikaansaadaan?

Meillä edetään jänniä aikoja. Tulossa on kauan haaveilemani pentue. Ensimmäinen yritys noin 2,5 vuotta sitten ei tuottanut hedelmää tai ei niitä hedelmien siemeniäkään saatu kylvättyä. Silloin otin käyttöön varasuunnitelmani ja se toimi toivotusti. Ajattelin, että tämä yhdistelmä ei ollut tarkoitettu, kun narttu (jolla oli yhdet pennut jo ollut) antoi mieluummin hammasta kuin mitään muuta. Jälkikäteen tajusin hosuneeni innoissani enkä antanut tarpeeksi aikaa koirille. Minä, joka aina toitottaa muille ”malttia ja rauhaa”. 😀

En päässyt kuitenkaan tästä ajatuksestani yli. Nämä kaksi vain ovat jotenkin niin hyvän oloinen pari ja intuitioni on vahvasti tämän puolella. Sovimme uroksen omistajan kanssa, että nyt hoidetaan homma kunnolla. Uros tuli meille useammaksi päiväksi. Tänä aikana vahvistui entisestään se, että nämä kaksi ovat kyllä ihan oikea pari. Ne tekivät lähes kaiken yhdessä. Oli liikuttavaa nähdä, että niille syntyi kumppanuus tänä aikana.  Rajoitin varsinaiset ”vapaat seurustelut” ilman pöksyjä aamuihin, jotta loppu päivä sujui rauhallisemmissa merkeissä. Kun aika on oikea, astutukset olivat helppoja. Loppujen lopuksi narttukin intoutui vain enemmän ja sen tärppipäivät tuntuivat olevan pidemmät kuin aikaisemmin. Liekö tähän vaikuttanut suotuisasti uroksen läsnäolo?

Lenkin jälkeen yhdessä lepäämässä samassa auringon lämmittämässä kohdassa.

Olen saanut kasvattajan urani alussa oppeja viisaammilta, että nartun paras mittari ja oikean astutusajankohdan arviointi on se, että opettelee tuntemaan juoksun kierron vaiheet seuraamalla vuodon väriä, nartun käyttäytymistä ja turvotusta. Monissa narttulinjoissa tuntuu olevan samankaltainen juoksun kierto ja se, missä vaiheessa tärppipäivät ovat. Näin oppii huomaamaan eroja juoksuissa eikä tarvitse pohtia nousevatko arvot kuinka monessa päivässä. Nartut ovat yksilöitä, niin kuin me naisetkin. Toisilla on känkkäränkkä kertomassa tulevasta, toisilla nenä vie ja joillain on vireystila ihan maassa – kyllä te tiedätte 🙂

Harrastamani rodut ovat yleisesti helppoja astuttaa. Uskoisin vaikutusta olevan silläkin, että ajankohdat ovat olleet melko hyvin juuri oikeita ja koirille tarjottu rajoitettu vapaus olla yhdessä ja aikaa. Uskon vahvasti siihen, että hyvä seksuaalisuus koirilla kielii elinvoimasta. Nartut, jotka ovat helppoja astuttaa, hyviä synnyttämään ja hoitavat pentunsa hyvin ovat kullan arvoinen kasvatuksen perusta vahvan periytyvyytensä vuoksi. Sen olen myös oppinut, että jos astumisen eteen joutuu säätää ihan hulluna, kannattaa miettiä yrittääkö luonto laittaa vastaan ja muuttaa suunnitelmia.

Ajattelin laitella pyykkejä.

Kantovuorokausia on takana noin 40 vrk ja äitikoiran masu on jo nyt sen kokoinen, kuin joillain viimeisillä päivillä. Äitikoira saa laadukasta ruokaa, kainalossa oloa ja viettää leppoisaa elämää. En ota riskejä punkkikarkotteiden kanssa (käyn turkkia läpi) ja madotan hyväksi toteamallani aineella. Puuhastelemme yhdessä leikin varjolla vähän ylläpitävää aivojumppa-aktiviteetteja ja tallustelemme rauhallisia pitkiä lenkkejä. Uskon siihen, että nartun hyvästä fyysisestä peruskunnosta pitää pitää huolta myös kantoaikana raskauden eteneminen huomioiden.

Meillä odotetaan näitä pentuja innolla. Kesäpentujen kanssa on kiva olla paljon ulkona. Eniten aina innoissani odotan, mitä sieltä syntyy. Mihin niistä tulevaisuudessa on ja mitä kivaa elämä niiden mukana tuo tullessaan. Sen ainakin tiedän, että nämä pennut ovat saaneet erittäin onnellisesti alkunsa.

Tekevä koira on onnellinen

Olen itse aloittanut ”koiraurani” 80-luvun lopussa erittäin vanhakantaisilla perintönä tulleilla tiedoilla ja koira oli ihan perus monirotuinen ”kotikoira”. 90-luvun puolessa välin lähdin silloisen koirani kanssa harrastamaan erilaisia lajeja ja saamaan itsekin oppia koirankoulutukseen. Valikoima tuolloin oli lähinnä agility ja toko. Tokoa harrastivat enemmän palveluskoirarotuisten harrastajat ja agilityssakin rotukirjo oli huomattavasti laajempi kuin tänä päivänä.

Tässä ollaan treenaamassa tokon perusteita 2011 Espoossa. Koira saa namia luovuttaessaan patukan nätisti.

Opetusmenetelmät olivat hyvinkin kirjavia riippuen kouluttajasta ja hänen taustastaan – lähinnä harrastamastaan lajista. Ei puhuttu sen kummemmin menetelmistä. Oli palkkaus (nami, lelu, kehut ja edistyneemmillä naksut) ilman ”tyylisuuntia”.Tänä päivänä koulutusten ”tyylisuunnat” ovat jo melkein kuin uskontoja ja uskollisimmilla tyylisuuntien kannattajilla melkoisen mustavalkoinenkin näkemys muista toimintamalleista. Aikaisemmin painotettiin enemmän sitä, että koitettiin hakea koiralle sen tapa kouluttaa ja opeteltiin ehkä enemmän erilaisilla versioilla kuin nykyisin. Siinä punnittiin kouluttajankin osaamista löytää ja kyetä tarjoamaan versioita päästä tavoitteeseen. Olen miettinyt tätä kovasti. Auttoiko aikaisemmin esim. agilityssa ollut rotujen kirjo ymmärtämään paremmin koirien erilaisuutta? Pitikö kouluttajan oikeasti perehtyä enemmän eri rotujen toimintamalleihin ja vietteihin? Harrastettiinko aikaisemmin enemmän monipuolisesti yhdellä koiralla oppien näin eri lajien sisällä yleisesti käytettyjä malleja enemmän? En ole keksinyt vastauksia pohdintoihini.

Tässä on kolmen lauman koiria vuodelta 2003, jotka viettävät mökkilomaa yhdessä. Airista ei kiinnosta vieraan ihmisen (minun) koulutustuokio. Lomallakin on hyvä pitää perustavoista kiinni ja ylläpitää kontaktia ja tässä esim malttia olla kuulolla ja pysähtyä.

Olen törmännyt useinkin siihen, että aktiivinen kouluttaja erikoistuu tiettyyn omannäköiseensä toiminta- tai tyylisuuntaukseen ja opeissa käy erilaisia ihmisiä. Joillekin opit sopivat täydellisen sujuvasti ja asiat etenevät. Sitten on ohjaajia, joiden motoriikkaan tai toimintatapaan (tai kyseisen ihmisen omaan oppimistyyliin) se malli ei luontevasti istu ja kuitenkin sinnikkäästi hinkataan ja hinkataan, koska kouluttaja on hyvä ja menetelmä suosittu.

Koen itse jälkikäteen tarkasteltuna isona etuna sen, että olen päässyt kouluttamaan ja oppimaan vuosien mittaan hyvin erilaisten rotujen toimintatapoja ja oppimistyylejä. Olen vuosien mittaan harrastanut useita eri lajeja agilitystä raunioiden kautta metsästyskoirien käyttökokeisin ja päässyt näkemään erilaisia koulutuskulttuureita. Hyvä puoli tässä on ollut se, että olen saanut oppia ja nähdä useita erilaisia versioita koulutusmenetelmistä varsin erityyppisille koirille. Ihan kaikkea en hyväksy. Osa ei sovi minulle tai harrastamalleni roduille tai menetelmä on liian monimutkainen tyyliini. Parasta on kuitenkin se, että osaan versioida yksilöihin ja tilanteisiin erilaisia tapoja, jos yksi ei toimi. Tai jos tiedän tyylin, joka koiralla/lajissa toimisi, tiedän keneltä apua haen. Erilaisista neuvoista voi itse ottaa käyttöön sopivimmat tai toimivimmat.

Tämä kuva on 11 vuoden takaa agilitykisoista Porvoossa, jossa sijoituin staffini kanssa medi II-luokassa toiseksi. Huomaa kisa-asu ja palkinnot 🙂 Tuomarina Anne Savioja kättelemässä juuri voittanutta, nykyisinkin aktiivisesti palkintosijoja agilityssa napsiva kasvattajakollegaani Sari Puusaarta.

Seuraavat asiat ovat kuitenkin tyylisuunnasta huolimatta tosia: tekevä koira on onnellinen koira. Ihan sama, onko motivaationa nakki vai pallo, niin yhdessä tekeminen vahvistaa koiran ja omistajan suhdetta. Hyvässä hengessä tehty harjoitus, leikki tai leikin ohessa tehty koulutus tuo kummallekin positiivista energiaa ja lujittaa suhdetta. Toistot vahvistavat suoritusta ja oikean suorituksen vaatimisesta/tekemisestä lintsaaminen ei aikaansaa tasaista toivottua toimintaa. Parasta olisi, jos omistaja/kouluttaja osaisi tuohon ympärille valita sopivimman menetelmän lukemattomien keinojen pakista ja tarvittaessa muuttaa menetelmää, jos tuntuu jumittavan. Pääasia, että tekee yhdessä ja opettelee ”koiraa”. Opettelee asioita ja menetelmiä sekä valitsee niistä itselleen ja koiralleen sopivimmat. Ja hyväksyy, ettei ole vain yhtä ainoaa oikeaa tapaa ja on avoin näkemään erilaisten toimien hyvät puolet eri tilanteissa ja eri yksilöille. Hyväksyy myös sen, että eri rotuiset koirat ovat erilaisia, toimivat eri tavoin ja niiden käyttötarpeet ovat erilaisia. Koirissa on myös erilaisia oppijoita rotujenkin sisällä. Erilaisuus on rikkautta ja antaa erilaisia asioita. Pääasia, että edetään hyvän kautta ja tehdään.

Petra Morbin
Kirjoittaja on itse nyt sivustaseuraajana monessa harrastuksessa ja odottaa taas paluuta ”sorvin äärelle”. Tulin hyvälle mielelle katsellessani vanhoja luvia tähän. Harmi vain, kun 90-luvulla ei kulkenut kamera mukana koiratreeneissä.

Saksanpaimenkoira – ystäväni

Saksanpaimenkoira on rotu, jonka meistä jokainen tunnistaa. Toisten mielestä se on koirien ehdotonta aatelia, toisten mukaan varoittava esimerkki jalostuksella pilatusta rotukoirasta. Mutta miksi saksanpaimenkoira on juuri minulle se Ensimmäinen kaikkien rotujen joukosta? Koska se on älykäs, voimakas, rohkea, kunnioitusta herättävä ja uskollinen kuolemaansa saakka. Koira isolla K:lla.

Saksanpaimenkoira on kehitetty Saksassa 1900- luvun vaihteessa sen aikaisista paimenkoiratyypeistä. Tavoitteena oli luoda palveluskoira, jolla on edellytykset vaativiin suorituksiin. Rotu saavutti nopeasti suuren suosion erinomaisten käyttöominaisuuksiensa vuoksi. Maailmansotien aikana näiden koirien rintamilla tekemät uroteot tekivät rodusta maailmanlaajuisesti tunnetun. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä kysyntä kasvoi räjähdysmäisesti.

Kannan voimakas ja nopea kasvu laski valitettavasti sen tasoa eri puolilla maailmaa. Siksi rotumme saksalainen kattojärjestö (SV) on pyrkinyt alusta asti ohjaamaan jalostusta. Rodun yleisen tilan parantamiseksi perustettiin Saksanpaimenkoirien Maailmanunioni (WUSV) vuonna 1975. Jäsenmaita on tällä hetkellä 82. Jokaisella jäsenmaalla on lisäksi oma rotua harrastava järjestönsä, joka ohjaa jalostusta SV:n asettamien suurten suuntaviivojen mukaisesti. Suomessa tätä tehtävää hoitaa Suomen Kennelliiton alainen rotujärjestömme Saksanpaimenkoiraliitto ry., joka jakautuu lukuisiin aluekohtaisiin alajaostoihin.  Liitto ja sen alaosastot tarjoavat jäsenilleen koulutusta ja opastusta sekä järjestävät vuosittain erikoisnäyttelyitä ja kilpailuja.

Saksanpaimenkoira on maailman suosituin palveluskoira. Se on vahvahermoinen, tarkkaavainen, valpas, uskollinen ja ehdottoman lahjomaton. Se on tottelevainen ja hyväntahtoinen muita ihmisiä ja eläimiä kohtaan. Hyvän koulutettavuutensa ansiosta se suorittaa kaikki sille annetut tehtävät innokkaasti. Se on rohkea, kova ja taistelutahtoinen ja kykenee puolustamaan itseään, ohjaajaansa ja tämän omaisuutta. Saksanpaimenkoira on jalomuotoinen ja ylväs koira, josta huokuu sen vuosisatainen historia ihmisen palveluksessa.

Kuvassa on yksi kantakoiristani, Saksantuonti FI&EE MVA Rommel von Arlett BH AD IPO1 Erikoisnäyttely Suomi, Saksa SG luokassa 18-24 kk.

Rodun terveystilanne puhuttaa Suomessakin. Mitä asialle on tehty? Rodulla esiintyviä luuston kasvuhäiriöitä pyritään vastustamaan perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelman, PEVISA:n avulla. Jalostukseen käytettäviltä koirilta vaaditaan viralliset röntgenkuvaustulokset lonkkien, kyynärien ja selän osalta. Tätä ohjelmaa on toteutettu eri muodoissaan jo vuosikymmenien ajan. Kannan parantamiseksi on Suomeen tuotu runsaasti jalostuskoiria nimenomaan Saksasta. Siellä kriteerit jalostukseen käytettäville koirille ovat erittäin tiukat. Niiden tulee olla terveluustoisia, erikoisnäyttelyssä palkittuja, suojelukokeen suorittaneita sekä jalostustarkastettuja. Saksanpaimenkoiraliitto kannustaa meilläkin koiranomistajia tutkituttamaan koiransa ja osallistumaan niiden kanssa näyttelyihin ja kokeisiin.

Saksanpaimenkoiralla on kaksi karvamuunnosta, pitkä- ja lyhytkarvainen. Näitä saa meillä risteyttää keskenään. Rotumme on  jakautunut ns. näyttely- ja käyttölinjaisiin koiriin. Kummassakin linjassa on omat hyvät ja huonot puolensa ja kummallakin on omat kannattajansa. Rodun harrastajat valikoivat koiransa omien mieltymystensä mukaan. Kumpikaan linja ei ole toista parempi – ne ovat vain erilaisia.

Kuvassa pitkäkarvainen narttumme PMV-13, TLNW-13 Millan Doritt. Koiralla on myös useita luokkavoittoja rodun erikoisnäyttelyistä.

Rodussa näkee valitettavasti joskus liioiteltuja piirteitä omaavia yksilöitä. Koiranäyttelyissä arvostelevia ulkomuototuomareita on kehotettu kiinnittämään aiempaa enemmän huomiota siihen, ettei rakenteeltaan ääripään tyyppejä edustavia, ylikulmautuneita ja kooltaan  huomattavan suuria koiria enää palkittaisi. Asiaan suhtaudutaan siis erittäin vakavasti. Tärkeää on muistaa, että me kasvattajat ja harrastajat haluamme vilpittömästi työskennellä yhdessä tämän suuresti rakastamamme rodun hyväksi, linjamieltymyksistä huolimatta.

Pieni saksanpaimenkoira on huvittava isoine tassuineen ja korvineen. Leppoisan ulkokuoren alla sykkii kuitenkin rautainen sydän!

Tätä kirjoittaessani talomme vanhin saksanpaimenkoira Aura (Millan Maria Aurora), jo superveteraani-ikäinen, makaa jaloissani pöydän alla. Välillä se tönäisee minua kuonollaan muistuttaen olemassaolostaan. Katsoessani sitä näen siitä huokuvan voiman, suunnattoman älykkyyden ja elämän tuoman viisauden.  Saksanpaimenkoira luotiin palvelemaan ihmistä. Lukemattomia koirasukupolvia myöhemmin Auran ruskeisiin silmiin katsoessani niistä voi lukea: ”Mitä minä voin tänään tehdä puolestasi?” Tunnen onnea ja syvää kiitollisuutta siitä, että saan omistaa tällaisen koiran ja olla osa suurta maailmanlaajuista saksanpaimenkoirayhteisöä. Minun elämäni, onneni, Ystäväni – saksanpaimenkoira.

 

Kirjoittaja Tanja Paasio on pitkän linjan koirankasvattaja. Pitää myös  kissoista, mutta pelkää hevosia. Harrastaa puutarhanhoitoa ja lukemista. Asuu maaseudulla perheensä kanssa vanhassa kansakoulussa, jonka kunnostaminen ei tule ikinä valmiiksi.