Perhosvaikutus ja muita sattumuksia

Valloittava, keveä olemus, viehkeä ulkonäkö, oppivainen luonne sekä iloisuus ja vilkkaus ovat papillonin ja phalénen erityispiirteitä. Nämä mannermaiset kääpiöspanielit eroavat toisistaan ainoastaan korvien asennon perusteella. Papillonin pystyt korvat muodostavat niiden reunoista kasvavine hapsuineen ikään kuin perhosen siivet, phalenen korvien taas riippuessa alaspäin poskea kevyesti koskettaen. Kansankielellä roduista käytetään yleisesti nimitystä perhoskoira.

Hugo

Talossamme on kasvatettu näitä hurmaavia koiria jo vuosikymmenien ajan. Nämä pienikokoiset elohiiret naurattavat tempauksillaan päivittäin. Erityisesti pentuina nämä koirat ovat todellisia ikiliikkujia. Olen joskus miettinyt nukkuvatko ne milloinkaan!

Härmä

Harjoituksissa yhteistyömme oli saumatonta. Pokaalinkiilto silmissäni osallistuimme kokeeseen. Alku oli lupaava. Ensimmäiset liikkeet menivät mallikkaasti. Kunnes oli luoksetulon vuoro…

Ensimmäinen oma koirani oli kutsumanimeltään Hippula. Arvannet miksi. Tämä koira oli hyvin pienikoinen ja siro sekä äärimmäisen nopeaälyinen. Se oli usein mukanani harjoituksissa kouluttaessani saksanpaimenkoiriani. Hippula seurasi harjoituksia kentän laidalla lepäillen makuualustansa päällä. Ja mitä ilmeisimmin painoi mieleensä kaiken näkemänsä sillä se oppi peruskäskyt vain katsomalla. Oli huvittavaa kun huomasin että antaessani paimenelle käskyn ”istu” nousi myös Hippula istumaan. Maahan- seiso- seuraa- tänne. Hippula oppi ne nopeammin kuin saksanpaimenkoirani Jenni. Tämä pikkuruinen koira hurmasi palveluskoiraväen nokkeluudellaan. Niinpä harjoittelimme ihan oikeasti Hippulan kanssa kerhomme leikkimielisiä tottelevaisuuskokeita silmälläpitäen. Harjoituksissa yhteistyömme oli saumatonta. Pokaalinkiilto silmissäni osallistuimme kokeeseen. Alku oli lupaava. Ensimmäiset liikkeet menivät mallikkaasti. Kunnes oli luoksetulon vuoro. Hippula lähti etenemään vauhdikkaasti luokseni käskyn saatuaan. Se juoksi luokseni ja jatkoi siitä kulkuaan pyörähtämällä muutaman kerran jalkojeni ympäri ja siitä vauhdilla arvostelevan tuomarin eteen istumaan..Kyllä nuorta tyttöä silloin nolotti. Ja yleisöllä oli mahdottoman hauskaa. Eihän sillä suorituksella tietenkään voitettu mutta taisimme saada ruusukkeen kannustuspalkintona. Erinomaisen hyvä yritys! Ei se täsmällinen suorittaminen vaan pursuava elämänilo! Todellista perhosenergiaa siis. Nopeutensa ja ketteryytensä ansiosta perhoset ovat omiaan myös agilityssä. Omissa kasvateissammekin on useita lajissa menestyneitä koiria. Oikein motivoituina nämä koirat suorastaan lentävät radalla!

Perhoset osallistuvat mielellään perheidensä kanssa kaikkeen tekemiseen. Pienestä koostaan huolimatta ne ovat reippaita ja innokkaita lenkkeilijöitä. Ainakin hyvän sään sattuessa. Omia perhosvanhuksiamme saa suorastaan houkutella ulkoilemaan sadepäivän sattuessa. Hiukan hienotassuja siis. Vai onko se kuitenkin vain viisautta? Ulkoilla ehtii myöhemminkin.

Perhoskoirat ovat mitä mainioimpia seurakoiria. Pursuavaa elämäniloa kompaktissa koossa. Nämä ihastuttavat koirat ilahduttavat olemassaolollaan joka ikinen päivä. Pieni perhonen sylissä ei voi kuin hymyillä onnellisena. Sitä on todellinen Perhosvaikutus.

Harlem

Tanja Paasio

’Äiti, matolla on pissit!’

Kirjoitin aikaisemmin siitä, miten niitä Onnellisia Rotukoiria aikaansaadaan. Nyt yksi aikaansaannot täällä opettelee perhekoiran aakkosia ja sisaruksetkin lensivät juuri pesästä omien ihanien ihmistensä luokse. Pentuprosessin alku ei ollut täydellinen. menetimme yhden pikkuisen. Sen suolisto ei ollut kehittynyt toimivaksi. Onneksi kaikki neljä muuta ovat olleet koko ajan täynnä terripoweria.

Äitikoira ja pikkuiset ulkoilemassa.

Yksi kiva asia pentuprojektin aikana on ihmiset. Meillä on käynyt paljon ihmisiä kylässä katsomassa pentuja ja pennut ovat varmasti saaneet syliä, rapsutuksia ja lasten seuraa. Nämä pennut ovat ilahduttaneet jo nyt monia ihmisiä ja mekin olemme taas uuden Onnellisia Rotukoiran omistajia. Ajatuksissa on kokeilla useampaakin harrastusta ja näyttelyitä, mutta ennen kaikkea on ilo seurata lapsiamme koirien kanssa. Pennun emä on ollut unelma kaverina kurakeittiöleikeistä yksin olemisen harjoitteluun ja pelottavissa tilanteissa lapsille valtava henkinen tuki. Lapsetkin oppivat vastuuta ja huolehtimista ja nyt myös pienemmät pääsevät opettelemaan pennun koulutuksen kuvioita.

Viimeinen halaus ennen uuteen kotiin muuttoa.

Kuluneella viikolla iso asia on ollut pentujen luovuttaminen. Olemme koko ajan jutelleet, että ne ovat meillä kasvamassa jonkin aikaa. Kaikki uudet perheet ovat käyneet lastenkin aikana kylässä ja meillä on ollut hyvä mieli, että teemme jotain, jolla voimme ilahduttaa ihmisiä ja saamme uusia ystäviä. Itkuilta ei ole vältytty. Olemme kovasti seuranneet kuvia, joita olemme nähtäväksemme pennuista uusissa kodeissaan saaneet. Ja voi mitä iloa onkaan leikkiä oman pennun kanssa! Vaikka äiti olikin tylsä, eikä jokainen kolmesta tytöstä saaneet omaa koiraa vaan yhden yhteisen.

Työtä tämä teettää. Koko pentuprojekti lasten keskellä. Aivan ihania muistoja lapsillekin nämä. Eikä näitä kuvia katsellessa voi muuta kuin tulla hyvälle tuulelle.

Äiti ne tykkää musta!

Petra Morbin

Kirjoittaja on Kennel Green Perry’sin takana ja elää ruuhkavuosia koirien ja lasten ympäröimänä

Minä olen LEX

Kokonaista 15 viikkoa nuori saksanpaimenkoiran alku. Minä muutin tänne Suomeen alkukesällä. Olen kuulemma ihan siniveristä sukua. Vaikka en kyllä tiedä siitä… Ilkeämielinen kissa raapaisi minua kuonosta ja ihan punaista siitä naarmusta tullut veri oli. Onneksi me saksanpaimenkoiranuorukaiset ei paljon piitata pikku kolhuista. Tekevälle sattuu. Ja paljon tekeville sattuu useammin.

Minä olen Lex. Kuva Tanja Paasio

Sain tehtäväksi kertoa erilaisista palveluskoiraharrasteista, joihin sinäkin voit oman pentusi kanssa osallistua. Koska en sattuneesta syystä ole itse päässyt vielä kaikkea kokeilemaan, niin kannattaa kurkistaa sellaisen Kennelliiton tai Palveluskoiraliiton sivuille. Sieltä löydät paljon lisätietoa ja jos et tajua niin on siellä kai joku puhelinnumerokin mihin voi soittaa. Päiväsaikaan tietenkin.

Suojelu on meille saksanpaimenkoirille ihan paras juttu. Minun isä ja emo onkin sellaisia suojelukoiria. Ihan niin kuin niiden vanhemmat ja taas niiden vanhemmat. Voi niitä esi-isiä olla enemmänkin mutta kun minä osaan laskea vasta kymmeneen! Meidän on tarkoitus suojella meidän perheitä ja niiden tavaroita rosvoilta. Se suojelujuttu ei tule ihan itsestään vaikka olisi luonnostaan lahjakas. Siksi me harjoitellaan sitä sellaisella koulutuskentällä, missä se rosvoksi pukeutunut odottaa sinua. Se pomppii hauskasti ja joskus se huutaakin. Sitä pitää säikytellä haukkumalla. Kun se sitten pelästyy ja juoksee karkuun, voit olla tosi tyytyväinen itseesi. Joskus se rosvo kuitenkin kääntyy takaisin ja tulee tosi lähelle. Silloin täytyy ottaa järeät hampaat käyttöön ja tarttua krokotiilin otteella sen käteen. Jos pidät kiinni tosi kovaa ja täysin hampain niin sen rosvon käsi irtoaa ja sinä saat tehdä sillä kädellä mitä haluat. Minä ajattelin kerätä niitä meidän autotalliin. Pahan päivän varalle. Jos joltain puuttuu käsi niin minä voin sitten lahjoittaa sellaisen. Tulee hyvä mieli kun voi olla avuksi! Sellaisia me Palveluskoirat ollaan.

Jos pidät kiinni tosi kovaa ja täysin hampain niin sen rosvon käsi irtoaa ja sinä saat tehdä sillä kädellä mitä haluat.

Sitten on jäljestäminen. Siinä on tarkoituksena etsiä metsään kadonnut ihminen. Tai joskus eläinkin. Voiko muuten hirvet eksyä? Jäljestämistä harjoitellaan siten että ihminen kävelee pellolla ristiinrastiin ja tiputtelee jalanjälkiinsä makoisia makkaranpaloja. Ensin ne makkarat on tärkeitä. Mutta kun olet tarpeeksi kauan harjoitellut niin sitten onkin jo ihan parasta vain se etsiminen. Aina sieltä jäljeltä ei löydy mitään mainittavaa. Mutta yrittämisestäkin palkitaan. Lopuksi saa aina jotain hyvää syötävää. Niin kuin lihapullia tai sellaista.

Viesti on sitten sitä kun sotien aikana me koirat kuljetettiin rintamien välillä kirjelappusia kaulapannoissa. Onneksi nyt ei ole sitä sotaa mutta idea on sama. Voi vaikka lähettää lapun isännälle että heti kotiin sieltä. Ruoka on ollut pöydässä jo kolme päivää. Tähän lajiin tarvitaan muuten kaksi ihmistä. Että olisihan se hyvä saada se Isäntäkin kotiin. Harrastusmielessä.

Siniveristen sukua. Lex 14 viikkoa. Kuva Tanja Paasio

Haku. Yhdistä edelliset niin se on siinä. Minun kaveri Brando löysi kerran metsästä mummon. Sillä oli auto hukassa. Brando vei mummon sen Emännän luokse joka etsi sen hukkaantuneen auton. Mummo ja Brando söi sillä aikaa eväitä. Taskulämpimiä meetwurstileipiä lujalla voilla.

Vesipelastus. Siinä pitää ensin osata uida. Mutta sitten vaan uidaan ympyrää ja tuodaan hukkuvia korvasta rannalle. Aika rivakasti. Nopeus on valttia tässä lajissa. Ne hukkuneet kun ei elä välttämättä kauaa.

Ja sitten on se tärkein. Eli tottelevaisuus. Siinä on vaikka mitä muistamista. Pitää oppia istumaan Emännän vasemmalla sivulla. Ja kulkea ihan sen jalassa kiinni. Ei saa yhtään edistää tai jätättää vaikka menisi kissa ohitse. Sitten pitää osata istua ja mennä maahan ja mikä vaikeinta, pysyäkin siellä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Jotkut edistyneet osaa kiivetä ja hypätä esteiden yli. Ne saa suorituksestaan palkaksi sellaisen ison puukapulan jonka ne joutuu kyllä heti antamaan pois. Ehkä ne saa sitten kotona sen takaisin. Kaikista tärkeintä on se ettei saa yhtään näyttää kuonoa. Pitää olla tosi kiltisti ja rauhallisesti. Vaikka sinun edessä irvistelisi Tosi Ruma Koira. Suututukseen tai sitten kisajännitykseen auttaa kun kuvittelet sen Ruman Koiran ilman turkkia. Sellaiseksi nahkasillaan olevaksi. Huumori auttaa tilanteessa kuin tilanteessa!

Tuota tottelevaisuutta voi harrastaa sitten ihan pikanakin jos on vain vähän aikaa. Se on nimeltään Rally-toko. Siinä mennään ihan formulavauhtia. Muuten sama.

On niitä lajeja sitten muitakin mutta minä en niistä tiedä. Paitsi kanttarelli-urheilusta. Pääsin meidän Doritin kanssa metsään niitä etsimään. Doritt löysi ja minä talloin ne. Että Doritilla olisi lisää tekemistä. Kiva retki oli!

Mutta eikun siis harrastamaan ja muistakaa lepäilläkin ettei tule sellaista ylikuntoa. Minun isoveli Rommel osaa muuten levätä ihan missä vaan ja koska vaan. Sillä on hyvät unenlahjat ja hermot kunnossa.

Rommel lepää. Kuva Tanja Paasio

Kivaa harrastuskesää toivottaa Sinun Lex  (Otello de Coroninas)

 

 

Minun rotuni – maremmano-abruzzese työkoirana

Maremmano-abruzzese toimii Suomessa menestyksekkäästi eläinten suojana petoja vastaan.

Matka valkoisen vahdin maailmaan on ollut antoisaa. Löytää menestyksekkäästi keinoja rodun käytölle Suomessa, jossa koira kulttuurimme on historiassaan jalostunut metsästyskäyttöön.

M-a (rodun lyhenne) on tuhansia vuosia vanha laumanvartijarotu, jonka pääasiallisena työnä on ollut lammaslaumojen vartioiminen petoja vastaan ja kulkea pitkiä matkoja vaikea kulkuisessa vuoristossa paimenensa sekä lammaslaumansa matkassa. Rotuna m-a on yksi laumanvartijoista, jonka käyttö nimenomaan eläinvahtina on historiassaan katkeamatonta. Sotien aikaan toimivat myös vetoapuna tarvikkeille. Koirat toimivat aina laumassa johon kuuluu vähintään 3 koiraa, usein nähdään 5 koiraa noin 1000 lampaan laumaa suojaamassa.  Nykyään rotua näkee niin eläinvahtina, kuin omaisuuden suojaajana. Maremmano-abruzzese on oltava luonteeltaan vahvan vartiointivietin omaava, joka ei missään tapauksessa tarkoita yleistä aggressivisuutta. Sen on sitouduttava laumaansa, joka tarkoittaa sitä, ettei se hylkää vahdittaviaan, vaan seuraa niitä. Rodun on oltava uskollinen, joka tarkoittaa sitä, ettei se jahtaa vahdittaviaan. Nämä kaksi ominaisuutta tuo automaattisesti esille taipumuksen suojella laumaansa.

Kuva kertoo kaiken oleellisen rodusta. Nuori uros siirtyi välittömästi laitumella kartisoivan uuhen suojaksi ja pysyteli sen lähellä tyynenä, varvovaisena lampaan suuntaan, ettei häiritse sitä, mutta hyvin voimakkaasti meille ihmisille kertoen olemuksellaan pysyä kauempana. Vahtivuoro vaihtui koirien kesken, kun vuorilta saapui uhka. Uhka oli toinen paimen laumansa ja omien koirien kanssa. Tämä nuori uros suuntasi mukaan ilmoittamaan viereaalle laumelle, ettei sovi tulla. Taka-alalta saapui toinen koira hyvin varoen ja liehitellen vastasynnyttänyttä uuhta, jotta pääsi suojamaan sitä mahdollismman lähelle häiritsemättä uuden elämän alkua. Kuva Petra Frondelius

Yli 10 vuotta sitten, matkani rodun parissa alkoi. Olen aina pitänyt susista, ja pohtinut miten tuo uljas upea eläin voisi elää Suomessa ja maailmalla yhdessä ihmisen karjatalouden rinnalla ilman, että olisi aina se joka häviää taistelun, viimeistään ihmisen toimesta.

Mietin miten voisin saada pentuja lampureille käyttöön, sillä miksi rotua kasvattaa, jos siitä ei olisi jotakin hyötyä asiassa jota pidin itse kovin tärkeänä. Käyttöominaisuudet rodussa kuin rodussa ovat syitä miksi ne rodut ovat historiassaan kehittyneet, ja niitä vaalimalla rotu pysyy sellaisena kuin se on muovautunut ihmisen avuksi ja tarpeeseen luonteeltaan sekä ulkomuodoltaan.

Matkani alkoi sillä, että pääsin tutustumaan rotuun hyvän ystäväni kautta, jolta ensimmäisen ja sittemmin kantanarttuni hommasin aluevahdiksi. Aada osoittautui erinomaiseksi lampaiden kanssa, ja tutkittuani sukuja, ja ensimmäiset matkat italiassa käytyäni ajattelin, että mikä ettei. Kasvattajakurssihan oli jo käytynä, koska halusin lisää tietoa. Matkani jatkui siten, että etsin internetin maailmasta yhteystietoja lampureille, ja lähetin sähköpostia kysyäkseni lampureiden intressejä suojata laumojaan koirien avulla, oliko heillä muita keinoja siihen olemassa, ja kokivatko suojatoimet riittäviksi.

Matkoilla rodun kotimaahan, olen päässyt tapaamaan lukuisia paimenia, kasvattajia joilta olen oppinut hyvin paljon.

Laumanvartijoista oli erilaisia käsityksiä, ja onnekseni muutamia oli erittäin kiinnostuneita suojaamaan koirien avulla lampaitaan. Näin alkoi kasvatustyö upean, uljaan rodun parissa, ja ensimmäinen pentueeni syntyi. Minulla oli muutama lammas, jotta pennut pääsivät heti sosialistumaan lampaisiin. Sosialistuminen on erityisen tärkeää 5-16 viikon ikäiselle pennulle.  Olen tässä pentueiden kohdalla huomannut, että eroa ei synny kovinkaan paljon siihen laitetaanko koirat 7-viikkoisena suoraan omaan lampolaan taikka muiden eläinten pariin vai sosialistuvatko ne heti kasvattajalla syntymästään. Emän ohjaus on sitten toinen seikka.  Emän ohjaamana, kun se tekee sen hyvin, voidaan luovutus tehdä paljon myöhemminkin. Yksilöissä on aina eroja ja haasteena on löytää ne oikeat koirat eläinvahdeiksi. Hyvin on onnistuttu, muutamia koiria lukuun ottamatta. Ero voi olla siskon ja veljen kohdalla kuin yö ja päivä. Tässä koitan kantaa vastuuni, olla niin paljon apuna ja tukena kasvattieni omistajille. Myös kilometrejä on kertynyt ja hienoja tarinoita petokohtaamisissa kuultu.

Matkoilla rodun kotimaahan, olen päässyt tapaamaan lukuisia paimenia, kasvattajia joilta olen oppinut hyvin paljon. Se kantaa hedelmää ja minut kutsuttiin tutustumaan projektiin, jossa rodun edustajia testataan mm. ihmisuhkaan. Kuinka ne toimivat ihmisen uhatessa tahallisesti ja ns. tahattomasti. Antoisaa ollut huomata, että koirat pyrkivät lähes poikkeuksetta siirtämän laumaansa pois kokemastaan uhasta ja varoittavat hyvin kauan, eikä yksikään ole käynyt ihmisen kimppuun surointa tietä, vaan varoitusta tulee niin selkeästi, ettei siitä voi erehtyä ja vain jatkaa kohti.

Ilokseni sain kutsun  viimeisimpänä perehtymään Life Wolfs Alps projektiin, jossa osana projektia on myös laumanvartijoiden käyttö. Koiria on sijoitettu Italian Alppien alueelle yli 100 kpl ja kokemukset ovat olleet erinomaisia. Eläinlääkäri Silvia Dalmasso on vetänyt tätä projektia ja on toiminut pelkästään laumanvartijoiden parissa 15-vuoden ajan, sekä ollut aikaisemmin jo vastaavissa projekteissa mukana. Pääasiallisesti rotuna tässä on ollut maremmano-abruzzese. Sudet ovat saapuneet takaisin Alpeille ja uhka niistä on paimenien karjalle kasvanut.

Projektista Life Wolf Alps kierrokselta lammasvahti sulautuu lampaiden joukoon. Kuva Petra Frondelius

Rotu Alpeilla toimi myös itsenäisesti ilman omistajiaan taikka paimenta. Koirat saattavat laumansa päivällä laiduntamaan, kulkevat mukana ja palaava laumansa kanssa takaisin kotialueiden liepeille aitojen sisälle suojaamaan tehokkaammin tiiviisti yöllä olevaa laumaansa. Ihmiset saavat kulkea rauhassa, kunhan muistavat antaa koirien tehdä oman työnsä myös rauhassa. Esitteitä on jaettu projektissa kertomaan turisteille kuinka toimia jos kohtaavat valkoisia koiria vartioimassa laumoja. Paimenille on annettu kylttejä, joita he voivat hyödyntää lähialueille antamaan tietoa koirista.

Tällä hetkellä Suomessa maremmano-abruzzese toimii erittäin hyvin useilla tiloilla, ja uskon edelleen tämän rodun olevan yksi niistä joka kykenee toimimaan tämän päivän vaatimuksilla Suomessakin erittäin hyvin tehtävässään myös alueilla jossa liikkuu ulkopuolisia ihmisiä. Se vaatii tiedottamista, ohjeistusta kyltein ja laajempaa tiedon lisäämistä rodun käytöstä, jotta ihmiset osaisivat suhtautua sähkölankojen takana eläinlauman parissa varoittavien koirien lähellä rauhallisesti, ja jatkaa normaalisti matkaansa, ja antaa koirille työrauha.

Omalla aktiivisuudella, nöyränä ja kiitollisena kun hakee ja etsii tietoa voi saavuttaa tavoitteitaan.

Omalla aktiivisuudella, nöyränä ja kiitollisena kun hakee ja etsii tietoa voi saavuttaa tavoitteitaan. Ja sillä tavalla olen päässyt eteenpäin ja kasvatanut tietoa, ja innokkuuteni on huomioitu rodun kotimassakin, joka tuo edelleen lisää mahdollisuuksia erilaisiin projekteihin, uusien rodun parissa erinomaista työtä tehneiden ihmisten tapaamisia. Olen todella kiitollinen, kun tällä hetkellä n. 70% kasvateista toimii/on toiminut eläintiloilla. Toivon, että saan jatkossakin antaa mahdollisuuksia ihmisille suojata tehokkaasti laumojaan rohkean, pelottoman, uljaan ja erittäin lojaalin rodun parissa.

Lammasvahti tyynenä lampaiden ja vierailijoiden välissä, omistajien läsnäollessa. Kuva: Kerijärvien tilalta. Kuva Petra Frondelius

Menestyksekäs ja hieman erilainen tarina tästä rodusta löytyy Australiasta, jossa m-a:t ovat pelastaneet sukupuuttoon kuolemassa olleen pingviinilajin Middle Island, Warrnambool:ssa. Kanafarmari, jolla m-a olivat suojaamassa hänen kanojaan, ehdotti tätä mahdollisuutta. Projekti onnistui yli odotusten. Rotua ollaan jälleen kokeilemassa toisen uhanalaisen eläimen suojaamisessa, jossa lajin väheneminen on petoeläimestä johtuvaa.

Siitä voi lukea halutessaan lisää: http://www.warrnamboolpenguins.com.au/

Koiran kanssa hyödyksi – tavoitteena etsintäkoirakon ura

En ymmärtänyt, minkälaiseen haasteeseen tartuin, kun päätin ottaa itselleni ensimmäisen koiran, valita roduksi parsonrussellinterrierin ja pyrkiä etsintäkoiran (myös ”pelastuskoiran”) ohjaajaksi. Nyt noin neljän vuoden jälkeen voin todeta, että matka on ollut pitkä ja kivinen.

Ensisijaisesti lähdin hankkimaan koiraa elämänmuutoksen tukijaksi ja liikkumiseen kannustajaksi. Samalla ajattelin, että olisi hienoa, jos pystyisin olemaan koirani kanssa jotenkin hyödyksi. Olin jo vuosia harrastanut ensiapuryhmätoimintaa eri paikkakunnilla ja tutustunut myös Vapaaehtoisen pelastuspalvelun toimintaan etsintäkurssin ja muutamien harjoitusten kautta. Tällä ajatuksella lähdin valitsemaan koiraa – josko meistä jonain päivänä tulisi oikea etsintäkoirakko.

Etsin pientä tai pienehköä rotua, joka paitsi liikuttaisi emäntää, myös jaksaisi puurtaa etsintätöissä. Päädyin selvittelemään parsonrussellinterrierin hankintaa Kennel Green Perry’sin Petra Morbinin pakeille. Petra nauroi koiranhankinnan SWOT-analyysilleni (vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet, uhat), mutta jaksoi vastailla kysymyksiini parsonin ominaisuuksista. Otin myös yhteyttä etsintäkoirana toimineen parsonin ohjaajaan, ja toiseenkin parsonien kanssa ihmisetsintää harrastaneeseen. Minulle kerrottiin eduista ja haasteistakin, mutta ylpeästi ajattelin ne selättäväni. Niinpä meille muutti parsonpoika Arvi.

Näin jälkikäteen ajatellen, itsenäiseen työskentelyyn tarkoitettu, sitkeä luolakoira ei taatusti ollut helpoin vaihtoehto aloittaa etsintäkoiraohjaajaksi kouluttautumista. Kokeneempi ohjaaja olisi varmasti osannut alusta asti kouluttaa itsenäistä ja riistaviettistä koiraa. Minä vein pennun metsään, ja nenä vei sen riistan jäljille. Tietoni pelastuskoiran ominaisuuksista rajoittuivat lähinnä siihen, että koiran pitää irrota ohjaajastaan eikä sen ole hyvä ”kysellä” liiaksi ohjaajalta neuvoja, joten en liiaksi huudellut koiraa sen ollessa vapaana. Pentukursseista yms. huolimatta koirankouluttajan taitoni koostuivat lähinnä komentamisesta ja pakottamisesta, eikä yhteistyöstä koiran kanssa ollut tietoakaan. Niinpä sain mitä tilasin; ei-hallinnassa olevan koiran, jota ei voinut päästää lainkaan vapaaksi, tai muuten se lähti riistan jäljille.

Parsonissa, ainakin tässä omassa koirassani, on myös etsintäkoiraksi hyviä ominaisuuksia ihan luonnostaan. Koira on saalisviettinen ja aktiivinen, joten etsintätehtävällä pitkäkestoisuus, olosuhteet tai muut epämukavuudet eivät helposti saa koiraa luopumaan tehtävästä. Pieni koko on joissakin maastoissa haitta, esimerkiksi jos nuoria puita on kaadettu ja jätetty maatumaan. Koira on kuitenkin ketterä ja varmajalkainen, se kiipeää mielellään ja menee luolakoirana pelottomasti ahtaisiinkin paikkoihin. Etsintäkoiran tulee kyetä toimimaan kaikenlaisilla alustoilla. Itsenäisyydestä ja ei-ohjaajaherkkyydestä on hyötyä, kun koira pystyy hajun saadessaan ”vastustamaan” ohjaajansa rintamasuuntaa. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna jokin toinen rotu olisi voinut olla helpompi kokemattomalle ohjaajalle. Tästä ehkä kertoo se, että edustamme koirani kanssa kaksin yhdistyksemme terrieriosastoa. Ohjaajan kanssa yhteistyötä tekevä rotu, saalisviettinen, keskikokoinen, liikkumaan luotu, säänkestävä – tässä on esimerkkejä monen ohjaajan valintakriteereistä koiralle. Toki yksilökin vaikuttaa, ja myös sekarotuisia etsintäkoiria on paljon koulutettu hälytystasolle asti.

Etsintäkoiraksi harjoitteleva Arvi on löytänyt maalihenkilön puutason alta ja odottaa, että maalihenkilö antaa sille palkkion purkista. Kuva: Anna Kaipanen

Kokeneempi koiraihminen saisi varmasti koulutettua parsonista hyvän etsintäkoiran. Parsoneita on tällä hetkellä virkakoirina noin viisi kappaletta, ja ne toimivat poliisin, Puolustusvoimien ja Rikosseuraamuslaitoksen erikoisetsintäkoirina. Rajavartiolaitoksellakin parsoneita on ollut. Oikeissa käsissä parson on melkoinen tehopakkaus pieneksi työkoiraksi.

Etsintäkoiran ohjaajan taidot ovat myös tärkeitä. Sitoutuneisuus ja auttamisen motivaatio vievät eteenpäin, kun epäonnistumiset ottavat päähän tai kurjassa säässä metsässä piilottelu tympii. Pitäisi osata suunnistaa, antaa ensiapua, viestiä viisaasti, eikä hyvästä henkisestä ja fyysisestä kunnostakaan olisi haittaa. Tärkein etsintäkoiran ohjaajan taito lienee kuitenkin koiranlukutaito, ja sitä ei kaiketi voi oppia kirjoista. Miltä oma koira näyttää, kun se saa hajun ihmisestä? Heikon hajun, entä vahvan hajun? Miten se reagoi esineeseen? Miltä näyttää kaksi tuntia vanhan jäljen ajaminen, entä seitsemän tuntia vanhan? Mitä tarkoittaa, jos koira pysähtyy ja syö heinää? Mistä erottaa, onko koiralla työn alla ihmisen vai eläimen jälki? Näiden kysymysten selvittämiseen auttavat vain lukemattomat tunnit katsellen omaa ja toisten koiria tekemässä nenätyötä, ja kokeneempien antamat vinkit ja neuvot. Lisäksi pitäisi osata huoltaa koiran ja omaa kuntoa niin, että molemmat säilyisivät työkykyisinä.

Monta vuotta ja lukuisia koiran kanssa ja ilman koiraa metsissä, taajamissa ja rakennuksissa vietettyjä tunteja on kulunut. Olen opiskellut operantin ehdollistamisen ja positiivisen vahvistamisen keinoja. Olen luopunut kissoistani, jotta kaikille eläimille saataisiin stressittömämpi elämä, ja minulle myös. Hiljalleen olemme saaneet rakennettua koiran kanssa jonkinlaista yhteistyötä ja kontaktinpitoa ja näin vahvistettua lähellä pysymistä. Luottamus siihen, että etsintäkoiran univormu päällään koira valitsee ihmisen hajun riistan sijaan, on vahvistunut. En olisi päässyt tähän tilanteeseen ilman oman treeniryhmäni jäsenten ja lehmänhermoisten kouluttajieni apua.

Minua on auttanut paljon myös tavoitteiden ja osatavoitteiden asettaminen sekä treenipäiväkirjan pitäminen. Ensin määritellään, millainen olisi itselle optimaalinen työkaveri, etsintäkoira. Sitten pohditaan, mitä asioita vahvistamalla tuohon tavoitteeseen olisi mahdollista päästä. Asetetaan puolivuotistavoite. Seurataan tavoitteen toteutumista. Iloitaan, kun tavoite on saavutettu. Suunnitellaan jokaiselle kerralle osatavoitetta tukeva treenin sisältö; mitä on sillä kerralla tarkoitus harjoitella. Asetetaan tavoiterima niin, että voidaan saada enimmäkseen onnistumisia. Treenin lopuksi mietitään ryhmäläisten kanssa yhdessä, mikä meni hyvin, mikä huonosti, ja mitä ensi kerralla harjoitellaan. Minä kirjaan havainnot ylös treenipäiväkirjaan ja myöhemmin Exceliin. Pikkuhiljaa olen oppinut itsekin arvioimaan tekemistämme ja suunnittelemaan seuraavia askelia treenaamisessa. Treenipäiväkirjan pitämisessä on sekin hyvä puoli, että edistymisen todella näkee, ”puoli vuotta sitten treenasimme vielä noita juttuja”. Etsintäkoiran ohjaajaksi kouluttamisessa ehkä vaikeinta on kouluttaa itseään niin, että voisi kouluttaa koiraansa.

Meillä on vielä pitkä matka edessämme, jos etsintäkoirakoksi mielimme. Koira on nyt 4,5-vuotias eikä sen hallinta edelleenkään ole toivottavalla tasolla. Ihmisen löydön jälkeisen ilmaisemisen kouluttaminen on pahasti kesken. Partioinnista (ilmavainutyöskentelystä) ja jäljestyksestä on vasta alkeet hallussa, ja taajamassa työskentelyssä on liikaa pahoja häiriöitä. Kaikki kokeet ja viranomaisen käyttöönottotarkastus ovat tietenkin suorittamatta. Voi siis olla, että emme parsonini kanssa koskaan valmistu hälytyskelpoiseksi etsintäkoirakoksi, mutta jääräpäisen ohjaajan ja sitkeän parsonin koirakko ei helposti luovuta. Omalla osallistumisellani koiratoimintaan olen kuitenkin ollut avuksi toisten koirakoiden etenemisessä. Etsintätehtävillä koirapartion suunnistajana tai muussa roolissa toimiminen auttaa sekin kadonneita.

Ehkä kuitenkin olen jo nyt onnistunut koiranhankinnan tavoitteissani – koira liikuttaa minua, ja koiraharrastukseni kautta voin olla muille hyödyksi. Tärkeintä kai onkin matka, ei perille pääseminen.