Lex ja Omppu – tarina luopumisesta

Minä olen jo 9 kuukautta vanha! Edelleen tosi pentumainen, sanovat. Ei pidä paikkaansa. Olen vain elämäniloinen ja riehakas! Me koirat eletään hetkessä ja otetaan ilo irti aina kuin mahdollista. Me ei murehdita huomista eikä surra eilistä, me ollaan vaan. Olkaa tekin. Elämä on paljon mukavampaa sillä lailla.

Me koirathan ollaan tosi sosiaalista sakkia, tykätään muodostaa pienempiä tai suurempia laumoja. Jokaisella koiralla olisi hyvä olla ikioma Kaverikoira. Kivaa jos sellainen asuu teillä mutta voi sellaisen Kaverin löytää vaikka lenkkipolulta. Minulla oli aiemmin enemmän kavereita mutta nyt olen muuttanut Uuteen Kotiin. Täällä minulla on vain kaksi Kaveria mutta Aida ja Simo on tosi kivoja! Ne on minunlaisia eli saksanpaimenkoiria. On täällä kissojakin, nekin on ihan oolrait.

Mutta minulla oli myös veli.

Sen nimi oli Omppu. Me tultiin tänne Suomeen yhdessä lentokoneella. Minä jäin ensin minun Kotiin ja Omppu lähti sen Kotiin aika lähelle meitä. Meidän piti tapailla säännöllisesti kivojen leikkien merkeissä. Mutta me tavattiin melkein heti uudelleen kun kävi tosi kurja juttu. Minun veljeä pisti käärme. Eihän se osannut varoa sellaista, luuli ehkä kepiksi. Omppu tuli hirmuisen kipeäksi. Sitä hoidettiin eri eläinlääkärien toimesta ja ne teki mitä ne pystyi. Loppu oli kiinni Ompun omasta elinvoimasta. Omppu tuli meille hoitoon ja oli tosi surkean näköinen. Minä en saanut leikkiäkään sen kanssa kun se ei jaksanut edes päätä nostaa. Mutta me nuuhkittiin toisiamme joka päivä. Joskus makailin sen vieressä ja maistelin sen leluja että ne pysyisi tuoreina. Se oli viikkoja tosi huonona eikä voinut edes syödä tavallista ruokaa. Minun Emäntä ruokki sitä ja sille piti antaa vettäkin sellaisella ruiskulla kun sen leuat ei oikein auenneet kunnolla. Mutta minun veli oli Taistelija. Se jäi eloon! Se oli kuulemma ihan ihme. Mikäs ihme se nyt oli, reipasta ja elinvoimaista sukua kun ollaan.

Omppu oli meillä aika pitkään ja me saatiin jo painiakin pihalla. Se joutui käydä pistettävänä siellä eläinlääkärillä tosi usein ja kyllähän siellä sanottiin että on mahdollista että sille tulee myöhemmin jotain vaivaa vaikka tilanne olikin jo parempi. Siitä otettiin niin paljon verikokeitakin että sitä ihan itketti aina kun se näki eläinlääkärin. Minä sanoin että sen pitää nyt olla reipas ja kyllähän se sitten olikin. Minun veli.

Ompulle määrättiin tarkka ruokavalio ja jatkohoitoja. Omppu pääsi takaisin omaan Kotiinsa. Se kasvoi hyvin ja oli taas oma iloinen Omppunsa. Se oli Simon paras Kaveri. Ne nukkuikin ihan kylki kyljessä. Me kaikki uskallettiin jo toivoa parasta. Mutta yhtenä aamuna Omppu ei pysynytkään jaloillaan. Se vietiin heti sinne eläinlääkärille. Minun Emäntä lähti mukaan. Hyvä että lähti. Koska Omppu jäi sinne. Mitään ei ollut enää tehtävissä ja Omppu nukkui pois ihan hiljaa.

Ompun paikka sohvalla jäi liian tyhjäksi joten me päätettiin porukalla että minä muutan sinne sohvalle. Nyt Simolla ja Aidalla on taas ikioma paras Kaveri. Minä – Lex.

Mutta me ei koskaan unohdeta sinua Omppu Leijonamieli. Kiitos elämästäsi ja siitä että OLIT.

Veljesi Lex